»Muista nämä sanat, jotka Pyhä Ambrosius on kirjoittanut: Novit omnia Deus, sed exspectat vocem tuam, non ut puniat sed ut ignoscat. Jumala tietää kaikki, mutta Hän toivoo kuulevansa sinun äänesi, ei rangaistakseen, vaan unohtaakseen.»
Olav nyökäytti.
Selliin päästyään hän vaipui ristiinnaulitun eteen.
Olihan hän sen tiennyt, mutta hän oli unohtanut. Tämä oli ensimmäinen, mikä joutui hänen kannettavakseen — hänen täytyi jäädä kirkonoven ulkopuolelle. Hän huomasi sieltä näinä vuosina hakeneensa ravintoa — kuten henkipatot Tanskan herrat olivat eläneet ryöstelemällä omia rantojaan.
Hän otti ristiinnaulitun kuvan pöydältä ja suuteli Vapahtajan kuvaa.
Herra, minä en ole sen arvoinen, että säälisit minun hätääni ja antaisit minulle rauhan!
Hän oli tehnyt ajatuksissaan tunnustuksen jo monta monituista kertaa, koko elämänsä syntien ketjun — aina siitä asti, jolloin hänen ylpeytensä oli ollut lapsellisuutta; hän oli hätävalhein ja pikkupetoksin astunut niiden miesten silmien eteen, joihin hänen pojansydämensä oli kiintynyt, jotta hän pääsisi heidän joukkoonsa. Alussa ei ollut sen suuremmista asioista kysymys, kuin että hän pelkäsi heidän nauruansa, jos he huomaisivat hänen olleenkin vain kiivaan itsepäisen ja herkkäsydämisen lapsen, vaikka hän toivoi, että he pitäisivät häntä viisaana, järkevänä ja lujaluontoisena. Mutta hän oli leikkinyt tätä leikkiä totuuden kanssa, kunnes hänestä oli tullut salamurhaaja, valapatto, Pyhyyden häpäisijä; hän oli takonut omia kahleitaan rengas renkaalta ja hän oli latonut kiven kiven päälle omaan vankitorniinsa. Kunnes kävi niin, että kun hän ajattelemattoman rohkeana ponnahti pystyyn, ketju kesti, ja aina, kun hänen sydämensä riensi niitä kohti, jotka sitä kutsuivat se törmäsi kiviseinää vastaan ja putosi takaisin.
Katua — nyt hän käsitti, ettei hänelle suotaisi niin pitkää elinaikaa, että hän ennättäisi kaikkea kaduttavaansa nähdäkään. Jos hän olisi valinnut uskollisuuden Herraansa kohtaan, ei hän milloinkaan olisi katunut, vaikka olisi jaksanut kantaa hartioilleen ottamiaan kuormia. Hän ei voinut katua, että oli avannut ovensa jokaiselle hänen lietensä äärellä suojaa pyytäneelle — mutta hän ei voi milloinkaan kyllin katua hoitaessaan itseään siten, että he joutuivat asumaan ikäänkuin pitaalisen miehen luona.
Ei mitään voinut tehdä tekemättömäksi. Cecilia oli kotivuonon rannalla murhaamansa miehen ruumiin ääressä; kolme vaaleaa, hiirenkorvaista poikaa seisoi hänen vieressään, neljäs lapsi lepäsi hänen sydämensä alla ja hän oli murhannut heidän isänsä.
Miten hän oli saattanutkin olla kuuro omalle sydämelleen sen sanoessa: älä luota mieheen, joka petti ystävänsä poikana ollessaan. Hän oli niin kauan kuljeskellut varjojen keskellä eksyksissä, ettei hän uskonut omien silmiensä todistusta: Jørund ei ollut oikea mies hänen ainokaiselleen. Eikä hän ollut sitten tehnyt mitään — vaikkakin hänestä nyt tuntui, että hän oli käsittänyt jotakin voivan tapahtua. Tämä puoliso, jota hänen tyttärensä oli puoltanut sanoin ja töin, yhtä uskollisesti kuin miekka on vyössä isännälleen uskollinen — hän, Jørund, tulisi koettelemaan Cecilian kärsivällisyyttä kerran liian paljon ja silloin Cecilia kääntyisi häntä vastaan. Olav muisti tytärtään pienenä: sähisevän taistelunhaluinen, terävine, vaaleine silmineen, joita kaarsi vallaton, liinanvalkea tukka. Oliko hän uskonut Ceciliasta tulevan toisenlaisen, vaikkakin elämä häntä opettaisi ja koulisi —? Sekä karhua että haukkaa voi kyllä kesytellä, niistä ei sittenkään tule kesyjä.