Nyt oli liian myöhäistä, eikä hän voinut tehdä muuta kuin rukoilla Jumalaa auttamaan. Ylpeyttä ja ylimielisyyttä olisi, jos hän pyytäisi Jumalaa käyttämään häntä avuntuojana. Hänellähän oli edessä lähtö pois ihmisten parista — yksinäiselle katumuksenharjoittajan tielle. Ja kiittää siitä, että saa niin tehdä.

Hän ei ainakaan voinut saada Ceciliaa kanssaan. Ennemmin hän seuraisi Jørundia kuin lähtisi hänen mukaansa, oli Cecilia sanonut. Jumalan nimessä, ehkäpä hän tulee toisiin ajatuksiin saatuaan kuulla, mitä hän on tehnyt.

Ensimmäinen katkera pikari, joka hänen oli juotava — oli nähdä kääntyneensä illalla liian myöhään, niin ettei hän enää voinut toivoa, että Jumala lähettäisi hänet taisteluun takaisin omana miehenään. Hän oli tehnyt tehtävänsä maailmassa loppuun eikä voinut tehdä tehtyä tekemättömäksi. Hän oli halveksinut Simon Kyreneläisen osaa — nyt hän sai murheellisena vain ryömiä ristin juurelle.

Olav otti ristiinnaulitun kuvan jälleen käteensä ja seisoi sitä katsellen. Kerran, pitkän taistelun ja tuskien viikon jälkeen koittaa pääsinaamu, ja hänkin saisi kuoleman ja kiirastulen takaa nähdä Ristin voiton ja kunnian. Mutta täällä maan päällä hän ei saisi milloinkaan nähdä valon loistavan siitä lipusta, jonka alla hänen olisi pitänyt syntymässä saamiensa lahjojen mukaan taistella.

* * * * *

Olav nosti päänsä ja kääntyi puoliksi kuultuaan oven käyvän. Finn
Arnvidinpoika tuli sisään. Hän puhui kuivasti ja kumman tylysti
— Olav arveli sen johtuvan siitä, että toinen koetti peittää
mielenliikutustaan.

Munkki sanoi tulleensa suoraan Halvardinkirkosta ja puhuneensa mestari Sigurd Einridinpojan kanssa, joka oli delegatus herra Helgen sairauden aikana ja ripitti murhamiehiä. Ja hän kuuntelisi Olavin rippiä messun jälkeen sakaristossa.

»Sinulla on siten vuorokausi valmistusaikaa. Minä valvon myöskin yön ja rukoilen, että tekisit oikean tunnustuksen. Mutta muista, että olet vanha mies, Olav — sinun on käytävä levolle, kun et jaksa valvoa. Ei hyödytä mitään pakottaa ruumistaan kestämään enemmän kuin minkä se kestää.»

Olav puristi huulensa yhteen. Mutta sehän oli totta — hän oli vanha, hän ei voinut enää luottaa ruumiinvoimiinsakaan. Arnvidin poika polvistui hänen viereensä pikku jakkaralle ja jäi siihen kädet kasvoillaan pitkäksi aikaa. Sitten hän nousi ääneti ja läksi ulos.

* * * * *