Tunnit kuluivat. Olav kuuli joskus ulkopuolelta ääniä — alhaalta pihakiviltä kuului askeleita, joku kävi ottamassa kaivosta vettä. Sade yhä loiski kattoon ja virtaili sieltä alas, tuulenpuuska kiersi taloa kohisten puunlatvoissa, kaikkialta kuului melua ja natinaa — sitten tuuli tyyntyi vähäksi aikaa. Kellonsoitto ilmoitti päivän menneen mailleen, kaukainen laulu kirkosta ja luostari-elämä meni tasaista menoaan.
Vuorokausi — odotusaika tuntui loppumattoman pitkältä. Hän piti ristiinnaulittua kädessään ja katsoi siihen tuon tuostakin — mutta hänestä tuntui kuin hänen rukouksensa olisivat tipahdelleet huulilta kuihtuneina kuten lehdet tippuvat puista syksyllä. Oliko niin vaikeaa odottaa, mutta Hän oli odottanut kolmekymmentä vuotta. Jumala odottaa ihmisiä aikojen alusta viimeiseen päivään asti —.
Pimeän tultua nuori maallikkoveli toi hänelle ruokaa — Olav näki miehen tietävän jotakin. Hän joi veden ja söi vähän leipää. Sitten hän jälleen polvistui odottamaan.
Ulkona oli yö, talossa hiljaista, sade vain valui ja tuuli tohisi ja taas hiljeni. Kerran hän meni katsomaan ikkunasta.
Vastapäätä, päätyikkunasta, loisti ruudun takaa heikko valo. Siellä mies valvoi hänen kanssaan yön.
* * * * *
Seuraavana aamuna varhain näytti siltä kuin etelätuuli olisi tarpeekseen raivonnut. Oli vähän aikaa poutaa. Aurinkokin pistäytyi sen verran näkyviin, että se kilotti märillä katoilla.
Olav nousi äkkiä Finn Arnvidinpojan astuessa ovesta sisään. Hän otti hattunsa, kietoi vaipan ympärilleen ja seurasi munkkia kapeita portaita alas ristikäytävälle.
Keskusteluhuoneesta tuli joku vastaan kovaa vauhtia — pitkä mies tummanpunaisessa vaipassa, huppu silmille vedettynä. Hän oli aivan likomärkä. Eirik siinä tuli.
»Isä! Cecilia on viaton —», hän tervehti isän veressä seisovaa saarnaajamunkkia, joka tuntui siinä seisovan muuta ajatellen. »Niin, isä, minulla olisi sinulle niin paljon puhuttavaa — mutta tämä on nyt ensimmäinen asia — hän on viaton!»