Olav tuijotti poikaan — hänen kasvoilleen levisi hitaasti puna:
»Jumalalle kiitos olkoon —» hänen äänensä kävi epävarmaksi: »Tiedätkö sinä sen varmasti — sinun ei pidä sanoa sitä, jos te sitten sanotte minulle — minä en uskalla uskoa sitä —»
»Murhaaja on löytynyt, isä. Se on Anki. Ne köyhät ihmisparat pelästyivät niin, että pakenivat lapsineen päivineen ja piiloutuivat Kaldbaekkenin luo metsään. Mutta sunnuntaina myöhään illalla Anki meni Rynjuliin pyytämään Unaa kanssaan Gudrunin luo. Lapsirukka oli jo kuollut Unan tultua. Silloin Una lähetti kotiin sanan, ja Torgrim itse tuli miehineen viemään ruumiita kylään. Silloin he löysivät tikarin ja Jørundin nutun soljen Gudrunin alta sammalmättäältä. Arnketil ei kieltänyt — tuntui ennemminkin olevan iloinen, kun se tuli ilmi, Torgrim sanoo — heidän piti tietää, etteivät hänen lapsensa jääneet kostamatta.»
Olav horjui niin omituisesti; hänen huuliltaan pääsi tukahtuneita, sorisevia ääniä, huulet muuttuivat sinisiksi, kasvot sinertyivät. Sitten hän kaatui pitkin pituuttaan niin kuin puu kaatuu.
Eirik heittäytyi vieraan munkin viereen, joka oli jo irroittamassa kaulusta ja nostamassa yläruumista syliinsä. Isän kasvot olivat tummuneet, keltainen, veristävä valkuainen näkyi luomien alta, hengitys korisi. Eirik ei ymmärtänyt munkin kasvojen ilmettä — siinä oli epätoivoa tai kauhua, jota vastaan hän koetti taistella — mutta se lisäsi pojan hätää:
»Kuoleeko hän —?»
»Ei», vastasi toinen kiivaasti. »Auta minua ja käy käsiksi, niin että saamme hänet sisään.»