Juhannus oli jo mennyt, ennenkuin Eirik pääsi kotiin Neseen.
Suolla loisteli ja säteili aurinko pajupensaitten kiiltävillä lehdillä, ja kukkiva ruoho välkkyi pienillä, mättäisillä niityillä. Toisella rannalla metsä kuvastui veden pintaan, samoin kuuma, sininen taivas jo kullanväriseksi muuttuvine pilvineen — päivä oli jo illassa.
Lähestyttyään aidattuja maita häntä vastaan lehahti vastaniitetyn heinän tuoksu. Eirik laskeutui hevosen selästä, mutta jäi seisomaan, ennenkuin avasi veräjän: ilta-aurinko loisti kullan tavoin, ja pienten, niemelle rakennettujen talojen ryhmä heitti pitkiä varjoja niitylle, jolla Eldrid ja Ragnhild kulkivat heinää hajoitellen —.
Vaimo oli nähnyt hänet, laski haravan käsistään ja meni häntä vastaan. Hän kulki suorana ja kevyesti, avojaloin työvaatteissaan. Eirik ajatteli jälleen, ettei hän tiennyt mitään kauniimpaa kuin Eldridin suurten silmien yläpuolella kaareutuva otsa ja leuan kaari, vaikkakin kasvot olivat parkin ruskeat, iho kiiltävän kireänä poskipäillä, otsassa syvät vaot ja suurten silmien ympärillä paljon ryppyjä ja kuihtuneen suun ympärillä uurteita.
Hän ei milloinkaan tuntenut niin selvästi kuin nyt, että hän olisi kaikkein kernaimmin jäänyt tänne, hän rakasti eniten metsässä asumista. Hän tuli tänne kotiin viimeisen kerran. Mutta hän ei sittenkään ajatellut murheella sitä kohtaloa, joka vei hänet täältä pois. Hän oli kerran rakastanut Hestvikeniä niin, että hän oli vavissut sielun pohjia myöten lähestyessäänkin vain jotakin kotiin kuuluvaa. Nyt hän rakasti Hestvikeniä, koska koti häntä tarvitsi, vanhat palvelijat odottivat häntä isäntänään johtamaan ja neuvomaan; hänen oli veljenä huolehdittava Ceciliasta ja hänen lapsistaan ja poikana hän oli sidottu siihen vanhaan mieheen, joka siellä liikkui murtuneena ja kietoutuneena äänettömyyteensä ja salaperäiseen onnettomuuteensa kuin pimeyden vaippaan.
Mies ja vaimo tervehtivät toisiaan kädestä, mutta muuten he olivat aivan kuin Eirik olisi ratsastanut kotoa eilen. Eldrid kysyi, miten hänen siskonsa nyt voi, ja Eirik vastasi: hyvin. Entä Olav? Aivan samoin, Eirik virkkoi.
Huomattuaan kestävän kauan, ennenkuin hän pääsisi kotiin, hän oli lähettänyt Svein Ragnanpojan Neseen. Nuorukainen oli kertonut Eldridille mikäli oli tiennyt Hestvikenin keväisistä tapahtumista, eikä Eirikin mieleen johtunut kertoa vaimolleen sen tarkemmin eikä edes ottaa selvää, miten paljon tämä oli kuullut.
Hän valvoi yöllä tuntien, miten turvallisena Eldrid nukkui hänen vieressään. Hän iloitsi saadessaan olla vähän aikaa heidän kodissaan, ennenkuin heidän täytyi lähteä Hestvikeniin asumaan isän kanssa samassa tuvassa. Hän muisti hyvin, miten heidän yhdyselämänsä oli alkanut rajusti, heidän heittäytyessään toistensa päälle kuin toinen aikoisi syödä ja imeä toisen tyhjäksi. Kaikki oli muuttunut vähitellen toisenlaiseksi, ja nyt he olivat yhdessä, kuin olisivat saaneet kylläkseen ja sammuttaneet toisissaan janonsa. Eldrid oli ensimmäinen ihminen, jonka luona hän tunsi olevansa niin turvassa, että hän uskalsi vaieta. Oli olin siten jo ensi ajoista lähtien, ennenkuin he menivät naimisiin, vieläpä ensi päivistä lähtien hänen tulonsa jälkeen, kun hän ei ollut vielä ajatellutkaan, että Eldrid tulisi hänen omakseen. Hän ei ollut silloinkaan joutunut kiusaukseen lörpötellä ja puhua joutavia ollessaan Eldridin kanssa yhdessä.
Ajatukset eivät olleet selviä — hän vain makasi tuntien nauttineensa Eldridin luona hiljaisuutta, metsän rauhaa ja vapautta. Hänet Eldridiin liittävä side oli ensimmäinen, johon hän oli antautunut ja joka ei tuntunut raskaalta.
Hän oli nähnyt Gunhildin kerran keväällä kirkossa. Olihan hän kaunis — kellokas, kilisevine helyineen hän oli taitavan ja mahtavan näköinen. Mutta he eivät olisi sopineet sittenkään toisilleen. Hän iloitsi saatuaan vaimon, johon hän ei kyllästyisi.