Hän ei pohtinut sitä, mitä Eldrid oli hänessä nähnyt. Hän näki Eldridin levollisen olemuksen, näki hänen nukkuvan turvallisena hänen vieressään, ja se riitti hänelle.
Hän niitti Sveinin kanssa seuraavina päivinä suota; iltaisin hän souti Eldridin kanssa verkkoja laskemaan. Ruokalevolla hän loikoili pihalla tuvan seinustalla, ja silloin asettui tavallisesti sinne koko perheen väki. Eirik kuunteli molempia vanhuksia ja jutteli heidän kanssaan. Holgeir tuntui olevan tyytyväinen, kun hän läksi Eldridin kanssa pois. Sveinin mentyä naimisiin ja muutettua tänne hänestä tulisi suurempi herra, koska hän oli maanomistajan sukua. Eldrid halusi ottaa Ragnhildin kanssaan; tämä jutteli sinne tänne, hänen teki mielensä lähteä emäntänsä mukaan, eikä taas tehnytkään mieli. Nuori Svein makasi lakki silmillä. Eldrid istui vähän syrjemmässä paikkaillen tai kehräten.
Eirik sanoi hänelle kerran heidän ollessaan kahden kesken:
»Minä en vie sinua Hestvikeniin hyville päiville, Eldrid. Siellä on paljon sellaista, mikä ei ole helppoa.»
Mutta hän ei sanonut, mikä siellä ei ole helppoa. Eirik ei ollut enää pitkiin aikoihin aikonut kertoa kenellekään ihmiselle, mikä hänestä on vaikeaa. Hän ei ollut sitä koskaan tehnytkään — mutta ennen aikaan hän oli koettanut tukahduttaa nämä ajatukset muilla jutuilla ja lörpötyksillä. Nyt hän oli oppinut olemaan niin hiljaa kuin se, joka yrittää solmua päästää.
Oli kauheata nähdä isän liikkuvan sillä lailla, mutta hän ei uskaltanut näyttää huomanneensa mitään — hän ei edes uskaltanut osoittaa hänelle erikoista huolenpitoa tai rakkautta; isän luonteen mukaan se olisi häntä vain vieläkin enemmän kiusannut.
Olavin toinen sivu oli ollut melkein kokonaan halvaantunut, kun hän pääsi ylös. Vähän kerrassaan hän virkistyi, niin että hän pääsi kävelemään, mutta vartalo oli vasemmalle koukussa, käsivarsi liikkui töin tuskin, ja arpiset kasvot olivat nyt aivan vinot ja vääristyneet. Kun hän yritti puhua, ei siitä ymmärtänyt yhtään ainoaa — sanaa; se oli vain solkotusta ja soperrusta. Mutta nyt hän ei enää yrittänytkään.
Kuukauden päivät sen jälkeen, kun Eirik oli tuonut hänet kotiin Hestvikeniin, hän eräänä päivänä osoitti haluavansa, että hänen valkoinen, takkuinen partansa, joka oli kasvanut yli kasvojen, ajeltaisiin. Muuten Eirik huomasi, miten häntä kiusasi, kun hänen täytyi ottaa apua vastaan, hän teki aina turhia yrityksiä selviytyä omin neuvoin. Mutta hän ajoi syödessään kovasti parralleen — ehkäpä hän senvuoksi pyysikin.
Mikäli Eirik ymmärsi, ei isän järki ollut pimennyt. Se olisikin kenties ollut helpompaa.
Olavin maatessa Oslossa sairaana isä Finn oli sanonut antavansa hänelle viimeisen voitelun ja viaticumin, jos hän kuolisi — hän oli osoittanut halua tunnustaa salaisen syntinsä. Mutta jos niin kävisi, että hän jäisi henkiin ja saisi elää vielä jonkin aikaa salainen tuomion sinetti huulillaan, ei kukaan ihminen voisi epäillä Jumalan armon rajoja tai luulla ymmärtävänsä Jumalan salaisia aivoituksia. Kuten kuningas ottaa uskottoman vasallin jälleen suosioonsa, mutta käskee hänen elää jonkin aikaa joukostaan erossa, kunnes hän kutsuu — samoin on Olavin kärsivällisesti odotettava Hallitsijaltaan merkkiä.