Eirik oli viettänyt viimeiset päivät veljiensä luona luostarissa. Siellä hän ripittäytyi veli Stefanille ja neuvotteli hänen kanssaan. Ja seuraavana aamuna mennessään ottamaan Corpus Dominia, hän rukoili:
»Jumala, Sinä, joka olet Kuningasten Kuningas ja iäinen Rakkaus. Ei kukaan maallinen kuningas, vaikka hän on kuinkakin kova, kiellä poikaa jättämästä lunnaita isänsä puolesta, hän ottaa mieluimmin pojan isänsä puolesta panttivangiksi. Herra, älä lue minun syntejäni, vaan katso Sinun Poikasi pyhiin haavoihin ja armahda minun köyhyyttäni ja ota vastaan minun lunnaani ja salli minun tehdä isäni puolesta se sovitus, joka hänen olisi ollut tehtävä.»
Veli Stefankin sanoi odottavansa merkkiä —.
Kaikkein vaikeinta oli se, ettei Cecilia tahtonut sietää nähdä isää — ja Eirik ymmärsi, ettei hänen tuntemassaan kauhussa ollut rakkautta.
Jokaisen täytyi nähdä Cecilian virkistyneen ja nuorentuneen miehen pois mentyä. Hän oli tullut hyvin kauniiksi näinä kolmena kuukautena leskenä ollessaan oli kuin hän olisi ollut suljettuna pimeään vankityrmään ja nyt päässyt vapaaksi. — Se, mitä hän oli sanonut silloin, kun isä tahtoi pakottaa hänet laskemaan kätensä ruumiin päälle, ei ollut totta — hän oli turvautunut siihen kauhuissaan. Se olikin hyvä, Eirik mietti — olisikin ollut kauheata, jos asia olisi ollut siten Jørundin kaamean kuoleman vuoksi.
Hän oli hyvä äiti molemmille pikku pojilleen — keskimmäistä poikaa, Torgilsia, eivät Rynjulin vanhukset tahtoneet laskea luotaan. Kolbein oli kuusivuotias nyt ja Audun kolmen talven vanha. He olivat kauniita ja terveitä lapsia; he tottelivat äitiä kuin pienet karitsat ja pitivät häntä vallan erinomaisena — mutta muitten parissa he olivat tavallisesti vallattomia ja puheliaita, ja tutustuttuaan enoonsa he pyrkivät seuraamaan kaikkialla hänen kintereillään. He eivät näkyneet pelkäävän isoisää, huomasi Eirik — mutta he eivät näyttäneet kiinnittävän häneen erikoista huomiota.
Varhain syksyllä Eirik tuli jälleen Neseen, tällä kertaa hakemaan vaimoansa kotiin Hestvikeniin.
Ihmiset olivat eri mieltä siitä, että Eldrid Bersentytär palasi jälleen niille seuduille, jossa hän oli nuoruutensa viettänyt, ja nyt joutui emännäksi yhteen suurimmista taloista. Mutta useimmat pitivät sitä hyvänä. Hän oli tosin tehnyt yhtä ja toista pahaa, mutta siitä oli jo hyvin kauan; oli oikein, että hän joutui pois huonosta mökkipahasesta, jossa hän oli asustanut viitisentoista vuotta, sellaisiin oloihin, joihin hän syntymästään kuului.
Hänen sukulaisensa, Arnentyttäret ja heidän sukunsa, toivottivat hänet tervetulleeksi, Una ja Torgrim sydämellisesti, Baard ja Signe kylmemmin, mutta hyvin kohteliaasti.
Hän oli vieläkin kaunis ja hän käyttäytyi niin hyvin ihmisten parissa liikkuessaan, että vanhat ihmiset, jotka muistivat Eldridin kauneuden hänen joutuessaan naimisiin vanhan Harald Joninpojan kanssa, muistelivat sitä naimista. Moni näki nyt ne huhut, joita kerrottiin hänestä Borgissa ja sittemmin Sigurdstadissa asuessaan, toisessa valossa. Hän oli nyt keski-ikäinen nainen, lähellä viittäkymmentä. Mutta hän ja Eirik eivät sittenkään olleet kovin epätasainen pari.