Eirik oli niin iso ja luiseva, että hän alkoi jo aikaisin näyttää vanhemmalta kuin olikaan. Hän oli pitkä ja hartiakas, yläruumis kömpelö, ja pitkät, suuret kädet tekivät hänet etukumaraksi, selkä oli raskaasta työstä käynyt hartioista pyöreäksi. Kapeat ja laihat kasvot kyömynenineen ja eteenpäin kaareutuvine hampaineen olivat ruskeat ja ryppyiset – ja vaikkei häntä kukaan voinutkaan sanoa rumaksi, ei hänestä sittenkään voinut havaita, että hän nuorena oli ollut hyvin kaunis. Suuret, kellanruskeat silmät olivat harvinaisen kauniit — mutta hänen tumma ja kiharainen tukkansa oli jo harmahtava.
* * * * *
Eirik Olavinpoika oli vuosien mittaan alkanut yhä enemmän muistuttaa isäänsä, sanoivat ihmiset — no, ei niinkään paljon ulkonaisesti; oikeastaan tämä suuri, tumma ja vähän velttoryhtinen mies pikemminkin oli ihmeteltävän vähän isän näköinen, joka oli ollut hyvin vaalea ja kaunisvartaloinen. Mutta ihmiset tunsivat sentään selvästi pojassa isän perinnön.
Isä oli harvapuheinen, samoin Eirik; sellaista olivat kaikki siinä suvussa. Kuten Olav oli ennen aikaan saattanut seisoa liikkumatta pitkän pitkät ajat vartiovuoren teillä tai nojata pellon aitaan, poika seisoi nyt aivan samoin samoilla paikoilla tuijottaen. Mutta hän oli paljon parempi Hestvikenin isäntä kuin Olav oli ollut; ei niin, ettei Olav olisi hoitanut sekä huolellisesti että viisaasti; suvun perintö ei ollut hänen aikanaan vähentynyt. Mutta pojalta kaikki luisti suuremmalla tarmolla ja innolla, ja hänellä oli menestystä: Saltvikenin talo, joka oli Olav Puolipapin aikana mennyt rappiolle, oli pantu jälleen kuntoon ja Rundmyrissä hän auttoi sinne panemiaan nuoria asukkaita viljelemään ympäröiviä mäkimaitakin.
Hän oli toimittanut Livin jäljellä olevine lapsineen erääseen Saltvikenistä etelään olevaan taloon. Se oli paljon parempi asumus kuin mihin eukko oli tottunut; eikä hän sittenkään olisi millään jättänyt hökkeliään. Mutta Eirik sanoi, että Ankin lasten on parasta asua vähän kauempana Hestvikenistä, kun Jørundin lapset kasvavat suuremmiksi.
Ankin oli onnistunut päästä pakoon niiden miesten käsistä, jotka olivat häntä viemässä nimismiehelle. Parina ensimmäisenä vuotena kuultiin tuon tuostakin huhuja murhamiehen liikkumisesta siellä täällä paikkakunnan ja lähiseutujen lähettyvillä; hän oleili varmaankin joissakin metsissä. Ja Livin saatua lapsen puolisentoista vuotta miehen lähdön jälkeen hän sanoi Ankin olevan sen isän — hän oli pistäytynyt kotona joskus.
* * * * *
Kolmantena keväänä Jørundin kuoleman jälkeen oli kolme paikkakunnan miestä menossa oikotietä metsien poikki Gardariin. Svattjernin kukkulan luota he löysivät eräästä tunturirotkosta petoeläinten pahoin raateleman ruumiin jäännöksiä. Mutta toinen jalka oli saappaineen tarttunut kivien koloon. Miehet etsivät ylt’ympäri lähiseutuja löytääkseen kuolleen olinpaikan, sillä he arvelivat hänen olleen metsä-asukkaan. Aivan oikein, he löysivätkin kukkulalta jonkinlaisen majan, joka oli rakennettu vuorenrotkoon. Näytti siltä, ettei miehellä ollut siellä ollut niinkään huonot päivät; vuoteessa oli vaatteita tarpeeksi, ja suuri ruoka-astia oli vielä puolillaan ruokaa.
Eräs miehistä luuli tuntevansa astian — matalat ja tasaiset veistokset, jotka kiemuroina punoutuivat toinen toisiinsa, muistuttivat Hestvikenin Eirik Olavinpojan veistoksia ja kantta kiinnittävään nappulaan oli piirretty riimuja. Eräs miehistä oli siksi taitava riimukirjoituksen tuntija, että hän osasi lukea siinä olevan Eirekr. Sitten he muistelivat nähneensä Hestvikenin Eirikin käyttäneen samalla lailla paikatulta saappaita kuin ruumiilla oli jalassaan He toimittivat Arnketilin ruumiin jäännökset kylään ja murhamies haudattiin aivan kirkkomaan aidan viereen. Sitten he veivät löytönsä Hestvikeniin ja sanoivat Eirikille:
»Orja pysyi orjana, varas varkaana loppuun asti.»