»Anki ei ole näitä tavaroita varastanut», Eirik sanoi. Hän kiinnitti suuret, kellankirkkaat silmänsä puhuvaan mieheen. »Orja tai varas, hän kosti poikansa ja tyttärensä sillä tavalla, mihin hän kykeni. Ja Jumala saa tuomita, miten suuri synti se oli.»
Kukaan ei kysellyt sen enempää. Oliko Eirik Olavinpoika auttanut lankonsa murhaajaa, se sai olla hänen oma asiansa. Hestvikeniläiset olivat aina suojelleet kilvellä alustalaisiaan — silloinkin, kun nämä olivat väärässä. Sitten kerrottiin hänen luettaneen messuja Ankin puolesta — niin, ehkäpä vainaja niitä tarvitsikin.
Nämä vuonolaiset olivat aina olleet hyviä kristityitä ja almujen jaossa anteliaita. Olav oli hallitessaan ollut antelias, Eirik oli myöskin. Mutta Olav tuntui aina kuunnelleen köyhien ihmisten valituksia vain puolella korvalla, ja auttaessaan hän näytti ajatelleen oikein ankarasti jotakin muuta. Eirik sanoi: laina on annettava hymyillen ja lahja on annettava iloisin kasvoin. Vaikkei hän ollutkaan isäänsä paljon puheliaampi, näki sentään, että hän kuunteli ihmisten puheita; hänen äänettömyydessään ei ollut mitään painostavaa. Hän oli kaiken kaikkiaan paljon ystävällisempi vanhusta.
Näiden miesten mentyä Eirik souti seuraavana päivänä etelään
Saltvikeniin; hän tahtoi itse viedä Liville sanan.
Ennen kotiinlähtöään hän poikkesi taloon Ceciliaa katsomaan. Hän tiesi, ettei Cecilia vielä ollut käynyt kirkotettavana ja hän makasi lapsivuoteessa samassa luhdissa, jossa hän oli istunut isän kanssa sinä yönä, jolloin Cecilia haki hänet Nesestä kotiin.
Kevätaurinko paistoi sisään kolmesta pienestä kaariluukusta ja loisti vaimon pellavakiharaiseen päähän; hän istui matalalla arkulla kumartuneena sylilapsen yli. Veljen astuessa sisään hän nosti päänsä ja hymyili tervehdykseksi. Mutta sitten hän kumartui jälleen katselemaan vastasyntynyttä, rinnoilla olevaa poikaa — Cecilia oli nuoren, miettivän ja onnellisen näköinen. Hänen poskensa olivat pyöristyneet, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja huuliin oli jälleen tullut kirkas puna.
Hän kuunteli rauhallisesti veljen kertomusta Ankin kuolemasta.
»Niin, sellainen loppu sille tietysti tuli, kun hän ei tahtonut totella sinua ja lähteä pois näiltä mailta», hän sanoi surullisesti.
Sitten hän kyseli Kolbeinia ja Audunia ja Eldridiä sekä isääkin. Mutta hän katseli koko ajan lasta, joka nyt nukkui kylläisenä hänen sylissään. Eirikiä liikutti kummasti nähdessään nuoren äidin silmissä tämän lempeän, onnellisen metsäkauriin ilmeen; hän ei ollut koskaan ollut tämän näköinen edellisiä lapsia hoivatessaan.
Hän piti heistä. Hän oli ommellut niille vaatteita ja lähettänyt talvella, samalla pyytäen kertomaan, että kunhan hän on ennallaan, he saisivat tulla tervehtimään äitiään. Mutta Eirik näki, että tämän pikku Gunnarin laita oli toinen. Häntä Cecilia oli kantanut onnellisen sydämen alla.