Botolvinmessun aikana Cecilia itse matkusti kaupunkiin hankkimaan tarpeita juhliin. Mutta sinä iltana, jolloin hän palasi kotiin, Eirik näki jo sisaren noustessa veneestä, että hänelle oli tapahtunut jotakin. »Mitä on tapahtunut?» hän kysyi auttaessaan sisartaan sillalle.
»Minä kerron teille siitä myöhemmin.»
Cecilian kasvojen ilme, joka tavallisesti oli niin liikkumaton, vaihtui vaihtumistaan — hän näytti kuuntelevan, silmissä nuoren ihmisen unelmoiva ilme; sitten hän muuttui synkän miettiväksi.
Eirik oli juuri auttamassa isää vuoteeseen; Eldrid oli kumarassa avaamassa kenkänsä nauhoja, kun Cecilia astui heidän luokseen.
»Odota vähän, isä — tahtoisin puhua eräästä asiasta jo tänä iltana, pyydän teitä kuulemaan minua nyt. — Minä en voikaan mennä naimisiin Ragnvaldin kanssa.»
»Et voi —!» Eirik kääntyi sisareen päin. »Hän on saanut meidän lupauksemme, Cecilia!»
»Minä tiedän sen, mutta hän saa päästää meidät lupauksestamme.» Hän katsoi isään ja tämä häneen toisella jäänsinisellä, veristävällä silmällään; toinen oli puolittain halvaantuneen silmäluomen peitossa.
»Isä, sinä muistat Aslak Gunnarinpojan, hän kutsui itseään meillä sinä talvena ollessaan Jon Torenpojaksi. Minä tapasin hänet kaupungissa; hän oli kuullut minun olevan leskenä ja oli tänne tulossa. Hän ei ole ollut naimisissa. Ja nyt minä olen luvannut mennä hänelle.»
Eirik huomasi isää alkavan nykiä, kuten joskus nyki halvaantunutta puolta kasvoista ja kipeätä käsivartta.
»Sitten sinä olet lupautunut kahdelle miehelle —» Eirik pysähtyi, sanoi sitten hiljaa: »Nyt on jo liian myöhäinen ilta siitä puhuttavaksi. Odota huomiseen.»