Hän nauroi tuskasta juostessaan synkän metsän halki.
Hän oli ollut olevinaan peloissaan elämänsä menettämisestä — hän, joka oli ollut jo niin kauan elämäänsä kyllästynyt, eikä hän olisi jaksanut muuta kuin Ingunnin vuoksi pysyä elossa päivääkään. Hän ei halunnut siihen takaisin — hän ei joutunut mitään uhraamaan, vaikkapa hän nyt valitsisikin tottelevaisuuden, köyhyyden, siveyden, vieläpä lopuksi orjuuden ja marttyyrikuoleman, sillä sitä, mistä hänen oli luovuttava, hän ei pitänyt minkään arvoisena, mutta se, mikä odotti, houkutteli verrattomilla voitoilla — seikkailuilla, kaukoretkillä, ja lopuksi tulisi rauha ja Jumalan anteeksianto ja pääsy jälleen hänen seurakuntaansa.
Mutta nyt hän vihdoin viimein ymmärsi, että hänen oli valittava, ei
Jumalan ja tämän maailman tai edes ajallisen elämänsä välillä, vaan
Jumalan ja oman itsensä välillä —.
Polku vei avoimelle tasangolle — kulki mäenvierua, josta oli metsää kaadettu. Hän näki nyt yläpuolellaan suuren alan taivaankantta tummana ja täynnä tähtiä. Hänen alapuolellaan oli alho tai pieni laakso, hän näki hämärästi puitten latvojen yli; puro solisi jossain alhaalla.
Hän hiljensi vaistomaisesti askeleitaan. Ilman kosteahko henki siveli vilvoittaen hänen hikisiä kasvojaan. Olav kuivasi niitä jonkin kerran. Ja silloin hänestä yhtäkkiä tuntui, huomatessaan kulkevansa niin korkealla, avaruuden levitessä joka puolella hänen ympärillään— että hänet oli viety erämaahan; hän kulki täällä ypöyksin ventovieraassa maassa tietämättä missä oli. Täällä ei ollut ainoatakaan tuttua paikkaa tai ainoatakaan tuttua seikkaa, mihin turvautua päästäkseen näkemästä, mitä ei halunnut nähdä; eikä kansan vieras kieli, jota hän ei ymmärtänyt, saanut sitä Ääntä vaiennetuksi, jota hän tahtoi päästä kuulemasta —.
Olav pysähtyi äkkiä. Tuntui kuin hän olisi imenyt itseensä voimia ympäröivästä pimeydestä ja jalkojensa alta kylmää uhoavasta maasta, niin että hän tunsi minänsä kasvavan ja uhman lisääntyvän: Miksi Sinä kohtelet minua siten? Moni mies on tehnyt pahempia — ja katalampiakin — tekoja. Mutta Sinä et aja heitä pois kodistaan ja rauhastaan etkä ahdista heitä, kuten Sinä ajat ja ahdistat minua.
Vastaus tuntui tulevan hiljaisuudesta aavan tähtitaivaan alta ja metsästä, jossa yö äänteli hiljakseen, laaksonpohjassa virtailevan purosen solinasta:
Koska sinä minua rakastat, minä etsin sinua. Koska sinä minua ikävöit, minä vainoan sinua. Minä ajan sinua takaa, koska sinä paetessasikin kutsut minua —.
Tie muuttui äkkijyrkäksi — hävisi sitten sakeaan metsään. Olav pysähtyi jälleen, heittäytyi maahan mustan aukon suulle, joka johti lehtimetsän uumeniin ja istuutui pää käsien varassa.
Näyt tulivat parvina hänen voimatta niitä estää. Hän voihkasi ääneen. Tämän nähdäkseenkö hänet johdettiin aivan alkujuuriin, nuoruuteensa asti? Hän oli salaa ylpeillyt nuoruudestaan: Minulla oli kuitenkin yksi voima vastassani, minun oli oltava yksin, minua ei kenkään auttanut – – mitä minä tein tai tekemättä jätin, ne eivät olleet henkipaton tekoja.