Eikö kukaan sinua auttanut —? Hänen eteensä kuvastui pieni, tuikuttava valo, kalvolyhty oli pimeän tallin lattialla, ja huoneessa oli kaksi miestä. Hän tunsi Arnvid Finninpojan kasvot, alakuloiset ja säikähtyneet — hän oli juuri syöttänyt ystävälleen valheen. Niin, tämä synti oli hänen oma syntinsä, eikä kenenkään toisen. Nyt hän näki, tämä oli varmaankin ensimmäinen synti, jonka hän teki tieten tahtoen: vierittäessään rikoksensa ystävänsä harteille, ystävän, josta hän tiesi, ettei tämä milloinkaan kieltäytyisi kantamasta toisen taakkoja.
»Ei —!» Hän oli sen kuiskannut henkeään pidättäen. Sitä hän ei tekisi — tehkööt munkit ja papit, hän ei sulkeutuisi siihen itsensä-tutkiskelun kammioon, josta he puhuvat, asetelkoot he vain kuvastimia, johon Jumalan valkeus ja ihmisen pimeys heijastuvat.
Mutta hän ei voinut puolustautua — pimeässä loistava valo alkoi loimuta ja hän näki sen valossa lukemattomia asioita, jotka hän oli ehdoin tahdoin unohtanut.
Eikö kukaan ollut häntä auttanut —! Ne, joilta hän oli apua pyytänyt, olivat häntä auttaneet, sekä Arnvid että hyvä piispa, Torfinn-herra. Niitä miehiä hän oli rakastanut ja ihaillut ylempinään — alemmiltaan hän ei ollut milloinkaan pyytänyt mitään. Mutta hän oli käyttänyt hyväkseen näiden miesten ystävyyttä yhtä paljon kuin hänen alaisensa olivat käyttäneet häntä hyväkseen. Ero oli vain siinä, ettei hän ollut milloinkaan ajatellutkaan pitää ystävinään ja vertaisinaan niitä, jotka tulivat häneltä jotain pyytämään. Hän oli antanut lahjansa säälistä, välinpitämättömänä ja ylpeänä. Mutta ne miehet, jotka olivat ottaneet hänet suojaansa, olivat kohdelleet häntä apua tarvitsevana nuorempana veljenä. — Nöyryytys vyöryi hänen sydämessään kuten vuoren vieremä — hän oli tukehtua kiviröykkiöitten alle.
Hyvä Jumala, tätä minä en tahdo. Ingunn, auta minua, hän huusi tuskissaan — ole minun todistajani — Ingunn, sinua kohtaan minä en milloinkaan tehnyt vääryyttä —.
Ja taas hän tunsi sanomattoman selvästi, miten lähellä Ingunn nyt oli. Kuolema kätki hänet vain kuin pimeyden sisään. Mutta hän kuuli Ingunnin vastaavan aivan vieressään ja niin suuren tuskan vallassa, että elävät ihmiset muuttuivat sen rinnalla ymmärtämättömiksi lapsiksi:
»Minä olen sinun todistajasi, Olav, ja jokainen, jota kohtaan sinä olet ollut laupias, todistaa sinun hyvistä töistäsi. Niitä on paljon, Olav, sinä olet koettanut antaa Jumalalle hänen lahjansa takaisin moninkertaisena. Mutta sinun teoillesi on käynyt kuin kuihtuneelle viljankorrelle, joka on kauttaaltaan madonsyömä —, ne ovat olleet niin kauan rikkaruohon vallassa —.»
Hän näki ne itsekin, ne olivat heikkoja ja kalpeita tähkiä, jotka eivät jaksaneet työntää kylliksi siementä. Hänen sisin tahtonsa oli pakottanut ne esille — se tahto, jonka Jumala oli antanut hänelle suojaamista ja johtamista varten. Mutta himot ja halut ja vastahakoisuus ja ymmärtämättömyydestä johtuneet harhaiskut olivat voittaneet tämän tahdon, kuten vasallit voittavat herransa. Salainen ylpeys oli pitänyt häntä siinä uskossa, etteivät hänen syntinsä olleet ainakaan lähtöisin pelkuruudesta, enemmän kuin halpamaisuudestakaan. Ja nyt hän näki sälyttäneensä suuret syntikuormansa muitten kannettaviksi, sillä hän ei ollut jaksanut omistaa omakseen holtittomuuttaan ja pelkuruuttaan ja ajattelemattomuudesta tekemiään erehdyksiä.
Hän oli hankkinut itselleen hyötyä ja menestystä sekä vehkeillen että rehellisesti eläen, sekoittaen toisiinsa sekä valhetta että totuuden jyväsiä, käyttäen hyväkseen niitä ani harvoja ihmisiä, joita hän oli pitänyt kyllin hyvinä kutsuakseen heitä ystäväkseen, rakastaakseen ja kunnioittaakseen heitä. Hän ei ollut milloinkaan uskaltanut kertoa heille koko elämänsä totuutta, sillä hän tahtoi heidän pitävän häntä arvossa — ja koska hän tarvitsi heidän apuaan. Hän oli suuressa velassa ystävilleen — hän, joka oli säälinyt jokaisen velallisen miehen surkeutta.
— Hän ei ollut puhunut totta piispa Torfinnille enemmän kuin muillekaan ystävilleen, kunnes hän oli miltei unohtanut, mikä oli totta —. Sekin oli vaihetta, kun hän käytti oikeutta morsiameensa — vain siksi, että ilkeät ihmiset tahtoivat heiltä riistää heidän oikeutensa. Oi ei, hän ei ollut tarmokas, viisas mies ottaessaan Ingunnin omakseen, arvellessaan, että jos asiasta riidellään, sillä on voitto, joka on ottanut asian haltuunsa. Totuus oli toinen, nöyryyttävä — ja samassa virtaili näistä lapsuuden rakkauden muistoista häneen lämpöä, kun ne nyt vihdoinkin tulvehtivat alastomina, vapaina kaikista niistä valheista, joihin hän oli yrittänyt ne kietoa. Silloin Frettasteinissa ollessaan hän oli ollut vain lapsi, eikä hän ollut lainkaan ajatellut, tekikö hän oikein vai väärin omistaessaan nuoren morsiamensa hurjana ja raisuna, himoiten nauttia koko hänen suloudestaan ja hempeydestään — hän ei ollut ajatellut sen enemmän kuin lapsi, joka tarttuu käsiksi kaikkeen mitä mieli tekee, ajattelematta vaikka tavoitellessa sattuisikin kaatumaan —.