Hän näki suljettujen silmäluomiensa läpi kivikkorotkon jonka pohjalla kivien alitse juoksi puro ja jonka reunoilla punaisia horsmia huojui. Ingunn astui hänen edellään; hän näki tämän pitkän, notkean selän punaisine mekkoineen; Ingunn kulki palmikoiden pitkää, tummankellervää tukkaansa, ja hän oli Olavin mielestä niin kaunis, että hänen täytyi kuin loihdittuna astella hänen jäljissään. Suoria kuusia kohosi jyrkänteen reunalla, ja kuulaassa kesäillassa saattoi nähdä tunturien painuvan kauempana äkkijyrkkinä laaksoon. Olav kulki Ingunnin takana mieli täynnä muistoja heidän luhtiöistään ja ylpeänä omistaessaan koko hänen ihanuutensa. Ja jouduttuaan rotkon laitaan, jossa Mjösen lepäsi syvyydessä metsien tummien harjujen keskellä — siellä oli suurien, värisevien haapojen välissä pieni nurmikko — silloin hän juoksi, sieppasi Ingunnin takaapäin, käänsi hänen kasvonsa omiaan kohti. Ingunnin kasvot olivat kalpeat, lämpimästä kosteat; tarttuessaan häneen hän huomasi tämän antautuvan ja värisevän alkeellisen olennon tavoin. Tämä tapahtui ennenkuin hän tiesi Steinfinnin kuolevan ja ennenkuin hän oli aavistanutkaan kenenkään tahtovan särkeä heidän välillään tehtyä sitoumusta.
Kuluneina vuosina hän ei milloinkaan ollut uskaltanut muistella pohjiaan myöten, miten kaikki oli tapahtunut, — muisteli vain omaa nuoruuttaan ja nuoren tytön suurenmoista ihanuutta. — Kaipaus kuristi häntä ja kuumensi hänen silmäkuoppansa tulikuumiksi.
Olav nousi käsien valahtaessa alas. Hän tuijotti eteensä tähtitaivasta, joka kaareutui sametinmustana ja kullanhehkuisena ventovieraan maan yllä, jossa hän harhaili eksyneenä. Hän tunsi huomaamattaan nuotion käryä — mistä lienee yön helmasta.
Hän aavisti nyt selvitelleensä koko elämänsä onnettomuuksien vyyhdin loppuun asti. »Salaisista synneistäni puhdista minut, Herra», hän oli oppinut aamurukouksessaan — ja aina tätä psalmia muistaessaan hän oli ajatellut omia pahoja tekojaan. Hän näki nyt kaiken sen, minkä hän oli tahtonut kätkeä sekä Jumalan että ihmisten silmiltä, hän ei tahtonut millään hinnalla myöntää erehtyneensä heikkoudesta, lapsellisesta ajattelemattomuudesta ja sokeasta himosta: ennemmin hän ottaisi harteilleen kannettavakseen paljon pahempia tekoja ja niin raskaita murheitten taakkoja, että niitten alle nääntyisi. Kunhan vain näyttäisi siltä, että hän oli toiminut ehdoin tahdoin ja ottanut murheet niskoilleen tieten tahtoen.
— »Ja varjele palvelijaasi julkeilta ihmisiltä: älä salli heidän vallita minua, säilyäkseni tahratonna —.» Etten taivu vihollisteni edessä, hän oli tarkoittanut. Eikä se kuitenkaan ollut muuta kuin hänen luonteensa kirkkautta ja suoruutta, tuo hänen taipumattomuutensa vihollisten edessä, ettei hän milloinkaan taipunut sellaisen edessä, jota hän ei kunnioittanut tai jotka vastustivat häntä; heitä kohtaan hän oli tyytymättömän arvokas tai kylmän uhmaava. Ystäviensä parissa hän oli taipuisa, vieläpä vilpillinen ja valheellinenkin; vasta silloin hän oli tajunnut rakastavansa nuoruutensa morsianta, kun koko hänen sielunsa oli lämmennyt ja muuttunut taipuisaksi kuin vahakynttilä kovassa kuumuudessa —. Hänenhän olisikin pitänyt rukoilla: rohkeutta tunnustaa häpeävänsä, voimaa toimia oikein ja sanoa totuus kysymättä niiden mieltä, joista piti.
Mutta hän oli aina itse luullut olevansa vakaa ja luja, tarmokas mies; hän oli itse valinnut Kaiuin surkean osan ja valinnut sen pakosta, joutuessaan sidotuksi jo hamasta lapsuudestaan heikkoon ja arkamieliseen vaimoon tämän turvaksi — ja hänen oli täytynyt monta kertaa pakottautua olemaan luja — sulkea omantuntonsa suu sen sanoessa, etkö sinä tiedä miten helposti mies tekee huomaamattaan väärin kysymyksen ollessa rakkaudesta tai ystävyydestä kun ilot ja riemut houkuttelevat. — Hän oli tietänyt pelaavansa vaarallista peliä — mutta hän ei ollut pelannut ensinkään, hän oli vain pyöritellyt nappuloita järjettömän lapsen tavoin. Hän ei ollut valinnut Kainin osaa; hän ei ollut itsekään selvillä milloin hän valitsi —.
Olav puri hampaansa yhteen. Oli niinkuin joku toinen olisi sanellut hänelle tuomion, ja hän olisi yrittänyt puolustautua, kieltää. Mutta hän muisti iltaa puutarhassa: vaikka hän oli siksi vanha, ei tarvittu muuta kuin nuori nainen häntä viekoittelemaan, ja hän tavoitteli ensimmäistä edessään leikkivää harhaa —. Hän ei tosin ollut aikonut tehdä syntiä — hän ei ollut ajatellut mitään. Hän oli unohtanut kerrassaan vieressään joka päivä messussa seisovan nuorukaisen —;
Vesi kihahti hänen suuhunsa aivan kuin lapsena nähdessään jossain matoja —. Herkkä, äkkipikainen, lyhytjärkinen, sielultaan hienohipiäinen — maitohampainen — mies lähes nelikymmenvuotias —! Olav nauroi epätoivoista naurua. Ei, hän ei kirjoita sen tuomion alle —.
— Hänen mieleensä johtui vilahduksen tavoin edellisen yön uni metsässä: lehtivuode pimeässä, siinä jotain valkoista, surmattu lapsi — kuten tauluihin maalattiin ihmisten kuolema: sielu lähtee ruumiista pienen, alastoman lapsen muotoisena ja sekä enkelit että paholaiset taistelevat siitä —.
Hänet valtasi mitä suurin pelko. Hänestä tuntui jälleen kuten lapsena madon nähdessään. Ja kauhean tuskan täyttäessä mielen, huomatessaan kaikkea, mitä hän oli itseltään kätkenyt piiloon julkisten syntiensä alle, hänessä heräsi kiusaus — hän heittää yhä enemmän lehtiä tapetun lapsen päälle ja sitten pakoon —.