Ja hän kuuli kuin joku olisi sanonut: lapsellinen, pelkuri, ajattelematon — sitä mainintaa hän tuskin saisi kotikyläläisiltään. Arka, hänkö — tanssihumun herättämät muistot palasivat jälleen — nyt ne tuntuivat hänestä auttajilta. Hän ei voinut tuomita aikamiehenä tehtyjä tekojaan niitten järjettömien hullutusten mukaan, joita hän oli tehnyt, joutuessaan orpona nuorukaisena hoitelemaan asioita, joiden kunniakkaaseen loppuun saattamisessa olisi aikamieskin tarvinnut erikoista näppäryyttä. Eikä myöskään Hestvikenissä elettyjen vuosien mukaan, jolloin hän oli sidottu vaimoon, joka ei jaksanut elää enemmän kuin kuollakaan. Niinä elämänsä vuosina, jolloin hän oli voinut toimia vapain käsin, hän oli ollut aivan toisenlainen. Eikä hän suinkaan tarvinnut kutsua itseään piimäparraksi ja pehmeäsydämiseksi, vaikkei hän hyväksynytkään Barnim-enon järjetöntä ja hyödytöntä julmuutta. Hän ei suinkaan ollut pelkuri, vaikkakin häntä tympäsi Teitin murhaaminen — se muistutti liiaksi, kuten tämä itse oli sanonutkin, kärpästen pyydystämistä haukoilla. Eikö hän ollut yhtä rohkea, yhtä taitava aseleikeissä kuin uljain jaarlin miehistä — toveriensa uskollinen toveri, sotilaitten kesken suosittu, useimpien ystävä, mutta ei kenellekään liian läheinen, valmis puolustamaan naapuriaan, varovainen kenen kanssa oli tarvis —. Jumala, mikset sinä antanut minulle sellaista kohtaloa, että olisin saanut elää miehen elämää, harjoittaa miesten tekoja, kuten esi-isänikin, nauttia kyllikseni uljaista sotaretkistä — sinä asetit minut sinne, missä minun täytyi taistella tautia ja onnettomuuksia vastaan, jotka olivat mustia kuin tuoni, kunnes minusta tuntui tuin olisin vajonnut maahan polviani myöten. Olenko minä pelkuri, koska itse tiesin usein pelänneeni, vaikkei kukaan nähnyt minun milloinkaan vapisevan —.
Ajoinko minä silloin sokeasti omaa onneani takaa, kun minä luovuin maassa-ololuvastani, perinnöstäni ja vaimostani, vaikka olisin voinut niihin tarttua kaksin käsin ja seurasin henkipattoa isäntääni maanpakoon —?
Mutta pelkkä jaarlin muistokin sai hänen sydämensä värähtämään vanhasta ihailusta ja uskollisuudesta — eipä toki! Mutta jos hän jolloinkin oli seurannut omaa haluaan oli se juuri silloin, kun hän matkusti jaarlin mukana. Siihen aikaan hän oli melkein unohtanut Ingunnin — hän tiesi olevansa sidottu häneen, hän ei milloinkaan luopuisi siitä oikeudesta, että heidän sen syksyinen yhdyselämänsä oli luvallinen, naimasopimuksen mukainen. Mutta hän ei ollut muistanut, että hän rakasti vaimoaan. Rakkaudestaan Alf-jaarliin hän ei ollut koskaan puhunut kenellekään ihmiselle — kohtalo oli antanut hänelle naisen sydämen rakastetuksi, ja miten tämä voisi ymmärtää ritarin rakkautta isäntäänsä —.
Olav oikaisihe liikutettuna. Hänen edessään levisivät puitten latvat jättiläismäisinä, ne kohosivat ylöspäin mustina ja mahtavan suurina peittäen tähtitaivaan. Hänestä tuntui kuin hän pakenisi metsän kohtuun, pidellen itseään saaliina käsissään. Polku painui alas niin äkkijyrkkänä, että hän oli tuupertumaisillaan suin päin — ja täällä oli niin pimeää kuin myyrän käytävissä suurten lehtiläjien alla, vieru oli täynnä suuria kiviä ja juuren känttyröitä. Olav huomasi joutuneensa siltä leveältä, hyvältä tieltä, jota hän oli alkuyöstä seurannut. Tämä teki hänet ihmeen keventyneeksi ja levolliseksi — nyt hänen täytyi jaloin koetella missä kulki, ja hänen täytyi ajatella missä oli ja pääsisikö hän ihmisten ilmoille yösijaa saamaan. Tässä maassa ei voinutkaan poiketa ensimmäiseen vastaantulevaan taloon majaa pyytämään, kuten kotona.
Kerran pysähdyttyään tyhjentämään multaa jalkineistaan, hän tunsi jälleen samaa voimakasta savun hajua, jonka oli jo harjulla seisoessaan huomannut. Siellä täytyi olla nuotio — eihän näin myöhään missään talossa voitu enää lämmittääkään. Täällä metsässä oli siis ihmisiä liikkeellä. Olav veti miekan esille nutun poimusta ja jätti sen riippumaan valmiina. Totuttuun tapaansa hän koetti, läksikö se helposti tupesta. Hän jätti vasemman kätensä kahvalle kulkiessaan edelleen hitaasti ja hiljaa.
Polku kiersi puutonta kallion nyppylää alas laakson pohjaan. Alhaalla, aivan edessään, hän näki rovion palavan.
Sen näkeminen jo herätti hänessä rajattoman riemun; kyllähän siellä saattoi oleilla epäilyttävää väkeä. Mutta Olav iloitsi tavatessaan ketä tahansa, kunhan hänen ei tarvinnut olla yksin.
Nyt hän näki liekit puitten lomitse, kuuli tulen räiskeen. Nuotio paloi ja loimusi pienellä maan kaljamalla metsäisen mäen alla, joen toisella rannalla; se kuvastui punaisena mustassa, virtaavassa vedessä. Hän näki kaksi mustaa miestä sen ääressä, kuuli ääniä —.
Polku vei alas porraspuulle ja siitä niitylle. Nuotion ääressä makaavat miehet eivät olleet kuulleet tulijan askeleita, sillä he olivat vastikään heittäneet sylillisen kuivia risuja tuleen. Siellä olikin kolme nuorta miestä — he olivat rahvaan puvussa, eivätkä olleet peloittavan näköisiä. Hän huusi heille —.
Miehet säpsähtivät. Olav piti vaippaa ympärillään vasemmalla kädellään. Astuttuaan tulen loimuun hän tuli ajatelleeksi, että olisi ollut viisainta ottaa sen käden sormesta molemmat hohtokiviset kultasormukset, mutta nyt oli myöhäistä. Hän tervehti miehiä, kysyen niin hyvin kuin osasi, veikö tämä tie Lontooseen.