Mikäli hän heidän puhettaan ymmärsi, ei se vienyt miehet viittoilivat virran suuntaan ja mäkeä ylös. Kyllähän lie kaupunkiin veisi lounasta kohti yli kukkulan, mutta miehet arvelivat, ettei hän löytäisi sitä nyt pimeässä ja että hän voisi jäädä heidän luokseen, kunnes valkenisi. Olav nyökäytti ja kiitti. Sitten miehet viskasivat hänelle monta sylystä lehtisiä oksia, joita he olivat itselleen hakanneet Olav levitti ne maahan ja heittäytyi tulen ääreen.
Se teki hyvää — nyt hän tunsi olevansa lopen väsynyt ja nälkäinen kuin susi; hän ei ollut syönyt muuta kuin kerran tänään ja siitä oli jo aikaa. Niinpä hän toivoi, että nämä vieraat ihmiset tarjoaisivat jotain, mutta sitä he eivät tehneet — he olivat kyllä syöneet illallisen ja nyt he sitoivat eväspussiensa suun kiinni ja heittäytyivät lehtivuoteilleen, kaksi heistä. Kolmannen piti jäädä vahtiin. Ja niin ei Olav voinut pyytää ruokaa —.
He makasivat jutellen vähän aikaa, minkä osasivat. Miehet olivat maan länsipuolelta — he eivät puhuneetkaan Lontoon murretta, sen Olav huomasi. Heidän kysymykseensä Olav vastasi, että hän oli ollut toivioretkeläisten kirkossa, oli eksynyt joukostaan, oli norjalainen. Mutta keskustelu kävi heikosti. Sitten toinen alkoi kuorsata. Kohta nukkui Olavkin.
Hänen herätessään oli vielä yö, mutta pimeä alkoi hiukan hälvetä, melkeinpä hämärsi. Hän oli nukkunut uneksimatta ja raskaasti, mutta kylmä ja nälkä herätti nyt hänet. Nuotio oli melkein sammunut, ja vahtikin istui ja näytti nukkuvan.
Olav nousi hiljaa ja läksi joelle. Hän aikoi yrittää juoda. Hän painui polvilleen ammentaen kädellään — mutta hän oli nopeasti jaloillaan: hän huomasi, että joku liikkui hänen takanaan. Ei ollut aikaa vetää miekkaa — hän heittäytyi tulijaa päin ja tunsi puukon viillon kasvoillaan — oli onni, ettei se osunut silmään. Mutta hän oli päässyt hyvin käsikö toiseen ja puristi häntä kainaloonsa niin, että tämän huuto melkein tukehtui. Puukko, ajatteli Olav, mutta ei voinut laskea irti, sitten hän nosti polvensa, työntäen sen toisen kylkeen, tuskin huomaten, että hän sai reiteensä iskun puukkoa vääntäessään. Mutta silloin sai vieras otteen Olavista — ja puristaen toisiaan he nuhisivat ja painivat pimeässä, koettaen kumpikin saada toisen viskatuksi jokeen. Miehen haju ja lihaa ja verta olevan vastustajan luja, kiivas roiston-ote täyttivät Olavin pohjattoman syvällä, lämmittävällä ilolla. Hän ponnisti ja pinnisti — hänestä tuntui kuin hän koettaisi vihollisen hyökätessä sulkea raudoitettuja portteja.
Nyt hän kuuli toistenkin olevan liikkeellä — samassa hän sai otteen ja sai heitetyksi toisen, niin että ruumis ryski pensaissa. Olav veti miekan esille juostessaan toisia vastaan — hän ei ajatellut itsekään, että hän juoksi heitä päin eikä pakoon — tuossa ne olivat! Pimeässä hän löi syrjään aseen — taisi olla kirves, iski, tunsi osuneensa, vieläpä aikalailla, joku huusi ja tuupertui nurin niskoin; iskiessään uudelleen hän tapasi vain tyhjää ilmaa ja juoksi edelleen. Kukkulalle oli liian pitkä matka — hän otti vauhtia ja hyppäsi jokeen.
Polskittuaan vähän aikaa hän tapasi pohjan; kun hän ojentautui suoraksi, hän seisoi vedessä vyötäisiään myöten, mutta pohja oli liejuista, hän vajosi siihen. Sitten hän sai kiinni jostain, ulkonevista oksista ja sitten juuresta, turve irtautui hänen polvensa alla, ja multaa sekä kiviä ja mitä lienee ollut alkoi vieriä veteen — samassa hän oli joen toisella rannalla. Takana huudettiin ja rähistiin —.
Olav työnsi likomärän vaipan taaksepäin kietoen sen vasemman käsivartensa ympäri, ryntäsi näreikköön, tunkeutui pensaitten läpi miekka paljaana oikeassa kädessään — nyt hän vasta huomasi sen haavoittuneen luultavasti vääntäessään puukkoa ensimmäisen hyökkääjän kädestä, veri vuosi virtanaan. Tuon tuostakin hän pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan — toiset olivat varmaankin kukkulalla; näytti kuin ei heillä olisi ollut halua lähteä häntä takaa-ajamaan, ehkäpä heidän mielestään oli epävarmaakin pimeässä ja tiheässä metsikössä, — se olikin viheliäistä metsää, vain orjantappuroita ja karhunvatukoita —.
Olav raivasi tiensä rinnettä ylös, suojellen parhaansa mukaan kasvojaan vasemman käden ympärillä olevalla vaipallaan.
Mäelle päästyään hän joutui hetken kuluttua leveälle tielle, joka näytti vievän laaksoon päin. Taivas oli jo alkanut sinertää ja tähdet hävisivät ja kalpenivat, metsänkin pimeys alkoi vaihtua aamuhämärään.