Hän seisoi taas kuunnellen — metsän miehistä hän ei kuullut pirahdustakaan, ei ääntä mistään muuta kuin jonkin pienen eläimen rapinaa syvällä vaaleana hohtavien, kuivuneitten lehtien alla, tässä oli suurta metsää, pyökkiä. Olav kulki nyt eteenpäin, mutta hitaammin, ja nyt hän tunsi koko märän vaatekertansa painon sen takertuessa häneen kävellessä — hän olikin märkä kiireestä kantapäähän, ja kuljettuaan vähän aikaa rauhassa häntä alkoi palella jääkylmien vaatteitten liimautuessa ruumiiseen.

Tavallaan se teki hyvääkin. Ihmeen selkeästi ja välinpitämättömänä hän muisti koko sisäisten tapausten kiihkeän kulun, joka oli vienyt hänet mukaansa illasta pimeimpään keskiyöhön — mitä sitten oli tapahtunut, taistelu roistojen kanssa ja pako läpi orjantappuroitten oli ikäänkuin avannut suuren kuilun hänen ja hänen selkeitten näkemystensä väliin. Hän oli siitä selvillä, ettei hän äsken näkemäänsä ollut nähnyt omin, sielussaan asuvin voimin, vaan että häneen oli virrannut ulkoapäin valoa, ja siitäkin hän oli selvillä, että hän oli huutanut apua tätä voimaa vastaan, vieläpä apua siltä taholta, mistä mies ei milloinkaan turhaan apua pyydä taistellessaan totuutta vastaan — ja apua hän olikin saanut. Hän tiesi myös, että jos hänellä sillä hetkellä olisi ollut kyky sekä nähdä että tuntea selvästi, mitä hän oikeastaan oli tehnyt, tuntea ei yksinomaan päällään, vaan myöskin sydämellään – hän olisi nyt luultavasti ollut epätoivoon sortunut mies. Mutta hän tunsi vain helpotusta, ja hänen ympärilleen kireälle kietoutuva märkä vaate teki hänet levolliseksi, kuten märällä purjeella sammutetaan tulta.

Hän pyyhkäisi kasvojaan ja huomasi niistä vuotavan verta ja niiden saaneen metsikössä naarmuja sekä että oikean reiden sisäpuolella vuoti verta. Vähän ajan kuluttua hän alkoi ontua, mutta jatkoi kulkuaan — hänestä tuntui kuin hän ei voisi pysähtyä. Ja niin hän kulki kulkemistaan pökerryksissä ja unissaan.

Aamun koitteessa alkoi usvaa kohota alangoista — äkkiä sumu ympäröi hänet valkoisena ja tiheänä, peittäen taivaan sinen ja sammuttaen viimeisetkin tähdet. Olav oli lopulla kulkenut puoliunissaan kompastellen tuon tuostakin syviin pyörän raiteisiin, jotka olivat syöpyneet tien ruohikkoon; nyt hän heräsi ihan täydelleen.

Kaikkialle kietoutuvassa, ääntä vaimentavassa sumussa näyttivät puut kasvavan kaamean suuriksi. Olavin väsyneet aivot tajusivat sen — se oli kuin viimeinen vilahdus siitä näkyjen maailmasta, johon hän oli kietoutunut ja josta hän oli karannut. Se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Ruoho oli kasteen vallassa, se taipui harmaanvihmaisena ja painavana. Tie kulki täällä suuria tammia kasvavassa metsässä ja hämähäkin verkot puikkelehtivat ala-metsikön tiheikössä pensaasta toiseen. Olavia vilutti siinä seisoessaan — ja lähtiessään taas liikkeelle ja eteenpäin kulkiessaan hän tunsi, että oikea jalka oli jäykkä ja kipeä ja housut verestä kankeat.

Jonkin ajan kuluttua hän joutui niitylle, jossa punaisen kirjavaa karjaa kulki sumussa laitumella. Olav huusi vanhalle paimenelle, mutta ei saanut ymmärrettävää vastausta. Vähän ajan päästä hän saapui pienelle kyläkujalle ja täällä häntä neuvottiin, niin että hän joutui Lontooseen auringon tunkeutuessa usvapilvien lävitse ja kaikkien kirkonkellojen soidessa. Hän saapui kaupunkiin jostain itäportista — hän oli tehnyt ulkopuolella suuren kierroksen. Olav ei katsellut oikealle enemmän kuin vasemmallekaan, hän ontui puoliunissaan kaupungin läpi repaleisena, pölyisenä kasvot verellä. Sillalta lautturi läksi viemään häntä laivalle.

Toiset olivat saapuneet kotiin edellisenä iltana. Ne näyttivät Olavin saapuessa ilostuvan. Hän sanoi joutuneensa joittenkin miesten käsiin, jotka olivat metsässä ryöstää hänet, mutta hän oli päässyt irti pimeässä ja sitten eksynyt Eikä siitä sen enemmän puhuttukaan. Mutta kun Galfrid auttoi häntä pesemään hyytynyttä verta ja Leif toi vesiastian, ei poika malttanutkaan olla virkkamatta:

»Siis sinä, Olav, palasitkin kotiin loppujen lopuksi verissäsi, enkä minä», naurussa oli pientä ivaa.

»Niinhän saattaa käydä —», Olav kohautti olkapäitään,