Galfrid kääri käden ja sitoi reiden. Toiset haavat olivat vähäpätöisiä.
Olav pysytteli laivassa suurimman osan sitä viikkoa, minkä he vielä olivat Lontoossa. Sitten he purjehtivat kotiin.
V.
Olav purjehti kotiin Oslon vuonoa myöten eräänä aamuna raikkaassa pohjatuulessa; oli säteilevän sininen aurinkoinen päivä ja vuono aaltoili tummana valkoisin hyökyharjoin. Pitkin vuonon rantamia hohti ja loisteli metsän joka puu; tuuli riisteli koivujen latvoista niitten ensimmäisiä kellertäviä lehtiä. Laineet syöksähtivät valkoisina riutoille ja saarille, joissa harmaan kallion koloissa kasvoi keltaista, auringon paahtamaa heinää — ja Olavista tuntui kuin hänen päälleen pirskahtelevat ja kastelevat aallotkin olisivat kotoisempia ja parempia, aivan toisenlaisia kuin aavalla merellä. Hän istui jälleen oman veneensä peräsimessä. Kauan hän olikin ollut poissa kotoaan. Hestvikenissä oli kaikki paikoillaan, sanoi Arnketil. — Olav huusi veneen keulaan Eirikille, joka oli noussut jotain ottaakseen ja oli nyt tuupertumaisillaan tuhdon yli veneen painuessa aallon pohjaan.
Kylläpä se poika oli kasvanut. Eirik oli tullut Arnketilin mukana kaupunkiin isäntää vastaan, mutta Olavilla ei ollut aikaa jutella paljonkaan heidän kanssaan Oslossa viipyessään jonkin päivän, ja sitäpaitsi oli Eirik lakkaamatta kiusannut häntä utelemalla kaikenlaista isän Englanninmatkalta. Olav ei itse ollut niinkään tyytyväinen sen tuottamaan hyötyyn; voitto oli suurimmaksi osaksi mennyt kuluihin, eikä häntä nyt enää haluttanut siitä sen enempää puhua. Olav oli ihmeekseen huomannut pojan vastailevan rumasti ja ylimielisesti — pojalle ei näyttänyt tehneen hyvää maleksiminen koko kesän kenenkään häntä kasvattamatta. Mutta purjehtiessaan nyt kotiin tuttua reittiä, Haa-öj ja Hougsviken-salmi edessään, teki hänen mielensä unohtaa Eirikin rumat tavat ja kohdella poikaa ystävällisesti. Kun sitten Eirik tuli hajasäärin perälle asettuen istumaan tuhdolle isän eteen nyökäytti tämä. Eirik kertoili innokkaasti jostain paikkakunnalla Jaakopinmessun iltana tehdystä murhasta — ja hänen oli itsensä pitänyt ratsastaa Baardin kera Skikkjustadiin käräjille. Olav nyökäytti välinpitämättömänä — hän ei tuntenut enemmän murhattua kuin murhaajaakaan; he olivat ulkopitäjän irtolaismiehiä, jotka olivat palvelleet jossain pohjoisessa metsämaan talossa.
Ja Fager oli saanut kaksi vasikkaa, Eirik jatkoi.
»Olipa se uutinen!» Olav naurahti.
»Ja Ragna sai kaksi poikaa Knuutinmessun iltana —»
»No sepä ei ollut niinkään onnellista», Olav arveli hymyillen. »On siinä lasta — ja Ragna on yksin niiden kanssa.» Ragna, karjakko, oli jäänyt uudenvuoden maissa leskeksi ja hänellä oli tytär ennestäänkin.
»Mutta Cecilia oli pitämäisillään huolta siitä, että ne vähenisivät», Eirik virkkoi vallattomasti. »Cecilia piti niin paljon kaksosista. Ja eräänä päivänä Ragnan ollessa ulkona oli Cecilia mennyt sisään niiden luo ja tupannut toisen suun täyteen kallioimarretta sitä muka lohduttaakseen. Lapsi oli menettämäisillään henkensä.»