Olav pudisti hymyillen päätään.
Veneen laskiessa laituriin hyppivät hänen koiransa pitkin laiturin laitaa ulvoen ja ulisten ilosta. Sitten hän nousi omalle sillalleen, tervehti väkeään kädestä pitäen koirien hypellessä vinkuen, irvistellen ja nuoleskellen hänen kasvojaan.
Liv työnsi Ceciliaa esille! Lapsi oli puettu ahtaaseen haalistuneeseen hameeseen, mutta se heloitti auringossa hiukset hohtivat kuin ilmava, hopeanhohtoinen pilvi hänen valkeitten, pyöreitten pikku-kasvojensa ympärillä. Tyttö oli terveen näköinen, vaikka hänen ihonsa olikin niin valkoinen — se näytti raikkaalta kuin kedon kukka — ja harvinaisen suuret silmät olivat aivan harmaansiniset tai vihertävät kuin merivesi. Hän tuijotti isän silmiin vähän vieraasti tämän kumartuessa hänen puoleensa juttelemaan. Sitten Olav tarttui tyttärensä käteen ja talutti häntä astellessaan taloa kohti koirat ympärillään ja talon väki jäljessään.
Hän kulki polkua ylös pitkin viljapellon laitaa. Tähkät kohosivat valkoisina, se oli kaunista ja Olavin mieli oli kevyt: tänä vuonna ei ollut paljon rikkaruohoakaan. Tuntui kuin hänen elämänsä olisi jollain salaisella tavalla kytketty tähän viljapeltoon. Mutta se olisi pitänyt leikata jo ennemmin, nyt tuuli oli sitä jonkin verran pilannut.
»Sanovat sinulla olevan minulle suuria lahjoja, isä», Cecilia kuiskasi, ja ne olivat lapsen ensimmäiset sanat.
»Jos niin sanotaan, niin täytynee sen olla totta», isä vastasi hymyillen.
* * * * *
Hän istui illalla isännän paikallaan, kädet tuolin käsinojalla kiiltäviksi kuluneitten miehenpäitten päällä ja nojaten niskaansa seinähirsiä peittävään, vanhaan vaatteeseen. Ajatuksessaan hän kertasi kaiken, mitä hän oli päivän mittaan nähnyt ja järjestellyt silmien huomaamattaan seuratessa lieden liekkien leikkiä pirtin savuttuneilla seinillä.
Selittämätön mielihyvän tunne ja jonkinlainen tulevaisuuden odotus täytti hänen mielensä. Ne eivät edes muodostuneet ajatuksiksikaan — mutta ensimmäisen kerran hän huomasi ilman tuskaa, että Ingunn oli poissa. Pelkkä tyhjyys jo tuntui hänestä ruumiilliselta levolta, kuten haavan parannuttua, kun kipeä ja pakottava kohta on poistettu. Tuskin Olav sitä itsekään huomasi, mutta sinä yönä, vieraan naisen puutarhassa, häneltä oli hävinnyt halu ajatella Ingunnia. Häpeä seikkailusta oli jollain lailla tartuttanut sen yhteyteen liittyvät muistot.
Liv tuli sisään, käänsi hahlan patoineen syrjään, puuhaili tulen ääressä. Sanomattoman ruma, Olav ajatteli, käsittämätöntä, miten rengit viitsivät hänen kanssaan — mutta näkyivätpä vaan sen tehneen —.