»Sinäpä olet tänä iltana myöhäinen illallisemme puuhissa, Liv», hän virkahti ja tyttö naureskeli onnellisena, kuten hänen tapansa oli, kunhan isäntä hänelle sanankin sanoi.
Ovi oli raikkaan ilman vuoksi avoinna aivan ulos asti — ulkoa kuului koron kopinaa kallioon. Sitten pistihe Cecilian vaalea pää näkyviin eteisen mustasta oviaukosta. Olav katseli häntä hänen kiivetessään kynnyksen yli. Lapsi meni lieden luo — valo hohti hänen punaisessa puvussaan ja vaaleassa tukassaan hänen siinä seisoessaan ja poimiessaan lieden reunalle tipahtaneita jyväsiä.
»Tule tänne, Cecilia», kutsui isä lempeästi.
Lapsi tuli ja pysähtyi hänen viereensä.
»Oletko sinä, isä, piilottanut nyt minun paternosternauhani?»
»Olen.» Olav tarttui häneen aikoen nostaa hänet syliinsä. Mutta lapsi pujahti pois ja meni jälleen lieden luo.
Jyväset pomppivat padassa ja päästivät lyhyitä höyrypussahduksia. Olav iloitsi saadessaan puuroa ja olutta — keitettyä ruokaa hän ei ollut maistanut kotoa lähdettyään.
* * * * *
Hän käveli pihamaalla tuokion ennen maata menoaan. Tuuli oli illansuussa vaimennut, vuono kohisi ja solisi mäen alla kaislistossa. Ulkona oli pimeää, ja tähdet tuikkivat kirkkaasti, aamuyöstä saattoi maan vetää kuuraan. Olav läksi karjakartanolle päin. Tallin seinään tuntui pientä töminää hän pysähtyi hetkeksi, avasi oven ja astui sisään, meni tamman luo ja jutteli sille. Hän veti syvin henkäyksin pistävää, lämmintä tallin tuoksua.
– Itäpuolella, riihen takana, hän seisahtui taas hetkeksi — kuunteli laaksopuron heikkoa, syksyistä solinaa ja katseli loistavia tähtiä mustan metsäharjun yllä. Alhaalla hän näki vaalean viirun siinä kohtaa, missä meri huuhtoi vuoren juurta. Laaksossa kuulsivat vaalenevat vainiot pimeän vaipan alla.