Jumala, välähti äkkiä hänen mielessään — hän katseli suurta tähteä, joka loisti aivan kuusen latvojen tasalla. Hänen mieleensä johtui se tähtikirkas yö Englannissa, jolloin hänet pysäytettiin ja hänelle puhui Ääni, jota tottelemattomuuden valinnut mies ei haluakaan muistella. Hän oli tehnyt valintansa ja nyt hänestä tuntui kuin hän olisi paennut ja piiloutunut, ryöminyt yön pimeässä vaaleana ja kypsänä kohoavan viljavainion turviin; hän painui kylmänkalseaan maahan ja piiloutui sinne —.
Sitä paitsi oli totta mitä sanottiin, täällä Hestvikenissä oli kumman kuollutta. Vanhat ihmiset sanoivat Olav Puolipapin karkoittaneen pois kaikki haltiat ja maahiset — paitsi yhtä — sille hän ei voinut mitään. Kukaan ei tiennyt tarkoilleen mikä se sellainen oikeastaan oli — se oleili enimmäkseen joensuussa, sillan korvalla ja muistutti jättiläismäistä metsäsikaa, jolla oli vain kolme jalkaa. Se ei tehnyt hyvää enemmän kuin pahaakaan. Epäselvästi toivoi Olavi, että täällä olisi saanut olla enemmän elämää —.
Sitten hän asteli hiljakseen takaisin pirttiin päin, meni sisään ja kävi vuoteeseen.
— Hän oli juuri nukkumaisillaan, kun eräs asia pujahti mieleen — Liv. Entäpä, jos paikkakuntalaiset alkaisivatkin epäillä että hän oli syyllinen. Hän heräsi täydelleen ja valahti kuumaksi — hän oli aina tuntenut suurta vastenmielisyyttä tuota matalaa, kevytmielistä, sammakon näköistä tyttöä kohtaan ja nyt hänestä tuntui, että hän kärsisi vaikka mitä mieluimmin kuin että joku luulisi hänen olleen sellaisia puuhissa —. Tällä kertaa täytyy hänen saada hänet naitetuksi ja pois talosta — eiköhän Arnketil ollut läheisin korjaamaan häntä —. Olav makasi kauan valveilla, saman nakertelevan rauhattomuuden kiusaamana —.
Seuraavana päivänä hän puhui Liville. Tyttö vääntelihe, tirskui rumasti, mutta lopuksi hän myönteli, että lapsi saattaa olla Arnketilin. Ensin hän ei näyttänyt tulleen erikoisen iloiseksi, kun Olav sanoi aikovansa auttaa heitä naimisiin, Mutta sitten hän muutti mieltään, kiitteli ja ylisteli häntä — Olav huomasi hänen arvelevan, että nyt hän ja Arnketil jäisivätkin talon isännän apulaisiksi. Hän sanoi lyhyesti, ettei se ollut hänen tarkoituksensa; hän auttaisi heitä oman kodin hankinnassa.
Mutta miten se kävisi päinsä, sitä ei Olav itsekään tiennyt; vuokralaisista ei kukaan ollut halukas muuttamaan. Rundmyr oli ainoa paikka, jossa ei asunut ketään —.
Olav oli sitä viljellyt Torhild Bjørnintyttären ja hänen siskojensa puolesta siitä asti, jolloin tämä joutui Hestvikeniin. Pellot olivat jääneet hoidotta vähän kerrassaan, sillä hänellä ei mielestään ollut varaa niiden kunnossa pitoon; Olav piti maita laituminaan, ja rakennukset olivat tyhjinä. Silloin tällöin vietti siellä joku Bjørnin ja Gudridin vanhemmista pojista jonkin viikon — he tulivat äitiinsä, olivat säälimättömiä ja heidän olevan epäluotettaviakin. Vanhin heistä, Egil, oli yli kahdenkymmenen; siitä asti, jolloin Olav oli rikkonut sisarpuolta vastaan, oli tämä apua tarvitessaan maleksinut Hestvikenissä — vaatinut yhtä ja toista aivan kuin olisi kaikkeen oikeus; hän käyttäytyi parempisäätyisen miehen poikana ja senpä vuoksi tarvittaisikin aika paljon ennenkuin voitaisi sanoa Olavin sovittaneen suvulle tuottamansa häpeän. Olav myöntyi siihen, vaikka hän olikin aikanaan suorittanut veljille täydet sovintorahat ja huolehtinut hyvin Torhildista ja lapsesta — mutta Egil ei tainnut olla milloinkaan sisarpuolensa luona. Olav tuli siihen tulokseen, että hän kenties voittaisikin ostaessaan nyt Rundmyrin — silloinhan hän pääsisi Egilin naapuruudesta.
Mutta kun Olav kutsui Arnketilin luokseen, ei hän saanutkaan puhuttua tälle asiasta. Mies oli täydellinen köyhyyden ja kurjuuden esikuva: pitkä ja laiha ronkelo, raajat veltot ja liian pieni pää pitkän, laihan ja suonisen kaulan päässä, kurkunpää suurena ja ulkonevana. Hänen kasvonsa olivat likaisen harmaat eikä hänen ikäänsä ollut helppo arvata, mutta hän ei voinut olla muuta kuin kuusi—seitsemän kolmatta, sillä hän ei ollut vielä täysikasvuinen tullessaan Olavin palvelukseen. Arnketil oli niin hölmö, että häneltä varmasti puuttui jotain järjenjuoksussa; hän oli kuitenkin tavallaan kunnon työmies ja hän oli aina palvellut Olavia uskollisesti — kunnes hän joutui Livin pauloihin —, sillä tämä sai hänet sekä näpistelemään että valehtelemaan isännälleen; vaikka tyttökään ei ollut järjellä pilattu, oli hän sellaiseen sentään aika taitava. — Ja niin kävi Olavin sääliksi ihmis-parkaa, eikä hän puhunut hänelle mitään koko naimisiin menosta.
Mutta pari päivää myöhemmin Olav tuli illalliselle väsyneenä ja märkänä, ja Liv kuljeskeli ruokavateja kanniskellen — hänen jouduttuaan emännyyttä hoitamaan ei ruoka tahtonut milloinkaan tulla pöytään. Eirik oli istuutunut kauas penkin alapäähän Arnketilin viereen; heillä oli jotain hauskaa, niin että he koettivat tuijottaa sylissään oleviin ruokakuppeihin — ja sentään he tuon tuostakin purskahtivat nauramaan, niin että liemi roiskahti sekä Eirikin suusta että sieraimista. Silloin ei Arnketilkaan voinut pidättäytyä, hän nauroi, ruoka meni väärään kurkkuun, hän yski ja nauroi ja köhi niin, että kyynelet virtasivat pitkin poskia, ja nyt… Eirik nauroi vallan hillittömästi.
Olav kääntyi kiivaasti; silloin Eirik ponnahti ylös, ryntäsi ulos naurusta ulvoen, mutta Arnketil pudotti ruokakuppinsa lattiaan ja räjähti täyteen nauruun, Liv seisoi ja tirskui tietämättä edes mistä tällainen mahdoton ilo sai alkunsa.