Illallisen jälkeen Olav kutsui Arnketilin kanssaan ulos ja puhui hänelle naima-päätöksestään. Arnketil myöntyi ja tuntui tyytyväiseltä. Olav tunsi taaskin sääliä häntä kohtaan — herra ties minkälaiseksi elämä tulisi Rundmyrissa; olemaan moisen pariskunnan käsissä. Mutta sen täytyi mennä parhaansa mukaan ja apuahan he saisivat tarvittaessa — —.

— Olav makasi yöllä miettien — entäpä jos hän sentään antaisi heidän jäädä tähän. Mutta sitten se tuntui mahdottomalta. Liv oli hoitanut tehtävänsä yksinkin ollessaan huonosti. Jos nämä kaksi nyt jäisivät tähän lapsineen, parine lehmineen ja pikkukarjoineen — kylläpä kävisi aikalailla rauhattomaksi. Sillä Ragnaa kolmine lapsineen hän ei voisi lähettää pois; hän oli kunniallinen nainen ja rehellisen miehen leski. Ja häntä näkyi seuraavan karjaonni —.

* * * * *

Seuraavana päivänä iltapäivällä Olav otti pienimmän veneen ja souti vuonon poikki.

Tunturien yli olikin pitempi matka kuin mitä hän muisti. Hän pysähtyi tuon tuostakin — epävarmana tiestä. Mutta hän ei halunnut kyselläkään.

Ilma sinersi tyynenä, taivas oli raskaitten pilvien peitossa, mutta silloin juuri kilotti aurinko pilven lomasta, niin että havumetsä hohti tummanvihreänä ja keltaiset lehdikot saivat ihmeellisen väriloisteen raskasta, mustansinistä ilmaa vasten. Haavat värisivät hiljalleen vahankeltaisine lehtineen ja latvat olivat jo täällä ylhäällä harvenneet, niin että niiden alla kulkeva tie oli keltaisenaan pudonneita lehtiä. Metsämaa uhosi kosteutta, kuten aina syksyllä, vaikkapa olisi poutakin.

Vihdoin Olav tunsi seudun. Suuren suon takana, joka oli punaisenaan kanervia ja jossa vaaleanharmaa suovilla ympäröi suonsilmiä, oli Auken raivattu tila. Metsätöyrämän kautta hän joutui veräjälle ja näki keltaiset vastapiilutut rakennukset kivisellä penkerellä, sen alapuolella levisi pellon sarkoja, joilla vilja oli kuhilailla.

Tie kulki pellon piennarta ja suuren kiviröykkiön sivu. Polku kääntyi ja sen keskellä Olav näki edessään lapsen, parivuotiaan pojan, jonka vaaleankellervä tukka kihartui niskassa. Hän puuhaili kivikossa vattuja poimien. Huomatessaan vieraan hän kääntyi. Poika oli pistetty pellavahousuihin, jotka olivat aivan liian suuret, kannattimet oli sidottu ristiin kainaloitten alle, paksu paita pullotti esille sen lomista sekä edessä että takana vallan hassunkurisesti. Mutta siitä huolimatta saattoi huomata, että lapsi oli harvinaisen kaunis.

Olav seisoi hetkisen hiljaa ja poika katseli häntä, kunnes hänen pienet, marjantahrimat kasvonsa alkoivat vetäytyä itkun mareeseen. Olav katseli ympärilleen ja silloin hän huomasi Torhildin — tämä suoristihe kypsässä viljapellossa. Torhild katsoi sinnepäin — laski sirpin kädestään, irroitti huivin, joka oli valahtanut niskaan ja solmi sen päähän. Hän oli puettuna samoin kuin Olav oli aina nähnyt hänet työssä ollessa, nilkkoihin asti ulottuvaan, vaaleanharmaaseen rohdinpaitaan, jota kudottu vyö kiinnitti vyötäisillä. Kömpelöt kengät oli paljaissa jaloissa. Hän ei ollut sen enempää nuoremman kuin vanhemmankaan näköinen kuin entisinäkään vuosina, minä Olav oli hänet tuntenut, mutta nyt astellessaan häntä kohti voimakkaana, sorjana ja suorana sirppi kädessään hän oli Olavin silmissä kaunis.

He tervehtivät toisiaan hiljaa. Torhild virkkoi: