»Tämäpä oli odottamatonta — oletko sinä täällä kävelemässä tänään?»
»Olen, minulla oli tänne asiaa —»
Torhild laski sirpin kivelle, kumartui ja nosti pojan syliinsä.
»Tämän näköinen hän on», hän sanoi ikäänkuin itseään puolustaen, »mutta täällä on niin paljon käärmeitä, etten uskalla hänen antaa kulkea avojaloin —»
He kulkivat yhdessä taloa kohti.
Sisälle päästyään Torhild kehoitti häntä istumaan: »— eiköhän sinun ole jano?» Hän toi haarikalla vaahtoavaa olutta ja toivotti hänet tervetulleeksi. »Minä tein olutta Mikonpäiväksi.»
Olav istui, hän tunsi jälleen saman miedon ja hienon kuivuneitten kukkaseppelten tuoksun; sellaisia kukkia oli Torhildilla ollut aina kesäisin tapana ripustella huoneisiin syöpäläisiä karkoittamaan. Sillä aikaa Torhild oli tullut esille sängyn päädyn takaa: hänellä oli yllään viheriäksi värjätty mekko työpukunsa päällä ja vyöllään se kuparihelainen vyö, jota hän tavallisesti piti pikku-pyhinä. Sitten hän istuutui pojan kanssa ja puki hänet. Sitä tehdessään hän kyseli Hestvikenin väkeä, Eirikin ja Cecilian vointia ja vuodentuloa.
Olav kertoi olleensa kesällä ulkomailla.
»Niinhän minä olen kuullut. Sinä oletkin ollut oikein pitkällä matkalla. Kyllähän sen tiesikin — sinä halusit katsella vähän maailmaa tultuasi vapaaksi mieheksi.»
Torhild toi vieraalle ruokaa ja tämän syödessä hän seisoi jonkin matkan päässä lapsi käsivarrellaan. Olav ei voinutkaan olla sanomatta alas katsellen: