»Hän on suuri ikäisekseen, — kahden vuoden vanha vasta?»
»Suureksihan häntä sanotaan.» Äiti kumartui ja hyväili poskellaan lapsen poskea. Mutta nyt poika alkoi väännellä ja ponnistella, hän tahtoi pois ja äiti laski hänet lattialle. Poika meni vieraan luo, seisoi ja katseli häntä hetkisen. Mutta sitten muistui hänen mieleensä jokin tärkeämpi asia, hän tallusteli nurkkaan, istuutui ja alkoi leikkiä jollain.
Olav pyysi Torhildia istuutumaan: »Minulla on sinulle asiaa.» Tämä vei ruokakupin pois. Sitten hän istui lieden laidalle Olavia vastapäätä, katseli häntä kädet helmassa Olavin selittäessä asiaansa.
»Minun täytyy neuvotella tästä veljieni kanssa», hän sanoi Olavin puhuttua. »Asian laita on sellainen, että onhan sinulla oikeus odottaakin minun tekevän tässä asiassa sinun mielesi mukaan; ja samaa voit odottaa meiltä muiltakin. Mutta minä vain arvelen, lieneekö oikein viisasta sinun asettaa sellaista väkeä kuin Anki ja Liv asumaan niin lähelle omaa taloasi.»
»Olen minä sitä itsekin ajatellut. Sinä tietysti ajattelet sitä, että he ovat jonkin verran epäluotettavia. Tokkopa sentään siinä ajan mittaan niin paljon menee, etten sitä jaksaisi kärsiä köyhtymättä. Enkä minä näe mitään muuta neuvoa.»
Torhild lupasi silloin neuvotella veljiensä kanssa.
Sitten he läksivät ulos katselemaan ympäristöä. Torhild kantoi kiulua — hänellä oli kaksi lehmää ja hieho laitumella metsässä aivan aidan takana. Hänen lypsäessään Olav nojasi aitaan häntä katsellen; he juttelivat karjasta ja ilmasta ja sen sellaisesta. Bjørn-poika tuli sinne ja tahtoi nousta aidalle nähdäkseen äidin; Olav tarttui häneen ja auttoi häntä; hän jäi siihen poika käsissään juttelemaan Torhildin kanssa kuten ennenkin.
Metsästä tuli kolme puolikasvuista lasta tuoden lehtikerppu-kuormaa;
kaksi poikaa veti ja tyttö työnsi takaa. Ne olivat Kaare ja Rannveig,
Torhildin nuorimmat sisarpuolet. Olav tervehti, he olivat kasvaneet
Hestvikenissä.
Kolmas oli pitkä, hontelo, vaaleaverinen poika, jolla oli, kihara tukka ja pitkä, litteä leuka; hän oli typerän näköinen; mutta Torhild sanoi hänestä olevan suurta hyötyä: »Tämä Ketil on minun isäntärenkini». Hänet oli löydetty maantien varrelta ristin juurelta tästä pohjoiseen nelisentoistavuotta sitten vastasyntyneenä, ja ne vanhukset, jotka olivat Jumalan tähden ottaneet hänet suojaansa, olivat nyt kuolleet; ja niin hän oli nyt täällä Aukenissa.
He läksivät taloa kohti jälleen ja Olav arveli, ettei hän ollut koko tänä vuonna nähnyt missään niin kaunista viljaa kuin täällä Aukenissa.