Rakennusten pohjoisella seinämällä oli vielä lunta, ja pojat alkoivat lumipallosodan. Olav ei sen enempää heitä tarkannut, mutta joukossa oli eräs, joka pisti silmiin; hän oli pisin joukosta ja tavallaan kauniskin, punainen ja valkoinen kuin veri ja lumi, tukka pitkä ja sileä, oljenkeltainen. Eirik pysytteli koko ajan sen pojan rinnalla ja auttoi häntä.
Mutta vähän ajan kuluttua Olav huomasi, että muut pojat olivat yhtä puolta ja taistelivat Eirikiä vastaan, he viskelivät häntä lumipalloilla ja sulkivat häneltä tien lumikasalle, niin ettei hän päässyt heitä vastustamaan. Pitkä poika seisoi katsellen.
Silloin Eirik juosta porhalsi karjarakennuksiin päin. Vuoren juurella, ulkohuoneitten takana, oli notko vielä täynnä lunta. Eirik hyppäsi sinne ja alkoi tehdä lumipalloja sekä pommitti niillä häntä seuraavaa parvea. Olavkin läksi ulkohuoneitten taa katsomaan miten kävisi.
Eirik riistäytyi irti sinne ensiksi hypänneitten vihollistensa käsistä; rynnättyään joukon läpi ja kahlattuaan polviaan myöten nuoskassa lumessa hän pääsi notkon halki takana olevassa vuoressa olevan halkeaman suojaan. Sieltä hän lennätti kourallisen toisensa jälkeen sammalta ja irtomultaa hyökkääjien niskaan, jotka viskelivät takaisin lumipalloja. Siellä kiljuttiin jo kovasti — leikki oli jo muuttumaisillaan riidaksi.
Silloin osui lumipallo Eirikin silmään, hän kumartui ja painoi sitä kädellään. Samassa hyppäsi pitkä, vaalea poika, joka koko ajan oli seisoskellut joutilaana katsellen, Eirikin luo ja kietaisi käsivartensa hänen ympärilleen. Sitten hän paiskasi Eirikin suin päin kinokseen ja kaikki muut heittäytyivät hänen päälleen ja alkoivat pestä Eirikiä lantaisella lumella uudelleen ja kiljuen ja nauraen, Eirik ulvoi kiukuissaan tukehtumaisillaan poikaliudan alla.
Olav astui lähemmä — pitkä, vaalea huomasi hänet ja sanoi toisille jotain. He nousivat heti.
Eirik nousi; hänen suustaan vuoti verta ja hän kääntyi pitkän puoleen huutaen raivoissaan:
»Sinä olet paholainen etkä ihminen —! Minä — minä autoin sinua —!» hän itki kiukusta.
Olav huomasi, että pitkä, vaalea poika näytti hyvin nololta, hän räpytteli silmiään ja käänsi Eirikin isälle selkänsä. Kaikille muillekin pojille tuli notkosta kiire lähtö. Olav kulki hitaasti jäljessä; pihalle tultuaan hän näki koko poikaparven olevan menossa itäänpäin riihen sivua. He eivät olleet hyvästelleet enemmän kuin kiittäneet ruuastakaan.
Eirik seisoi isän takana. Hän nikotteli vielä puristaessaan lumipalloa, jonka painoi ensin ajettuneelle silmälleen, sitten vertavuotavalle huulelleen.