»Mutta sitten sinä sait apua tuolta sinun erinomaiselta veljeltäsi,
Eirik», nauroi eräs miehistä.
Eirik vaikeni heti. Olav näki, että pojan huulet värisivät; hän nieli esiinpyrkivät kyynelet ja yritti näyttää välinpitämättömältä.
Olavissa heräsi hiljainen kiukku; tässä oli jotain hullusti — rengit uskalsivatkin ivata ja pilkata talon poikaa isän läsnäollessa. Eirik ei ollut enää mikään lapsi. Hän laski työn käsistään, oikaisihe ja haukotteli:
»Ei, miehet, — ilta on jo kulunut pitkälle. On jo aika käydä levolle —.»
Kun isä ja poika jäivät kahden, Olav meni Eirikin luo ja seisahtui hänen eteensä. Poika istui penkillä ja itki hiljaa.
»Nyt sinä saat lopettaa, Eirik — kerskua niin lapsellisia — että meidän palvelusväkemme rohkenee sillä lailla laskea leikkiä sinun kustannuksellasi —»
Kun poika ei vastannut, istui vain ja taisteli itkua vastaan, jatkoi
Olav terävämmin:
»Ja sinun pitää hävetä, itkeä siitä, että on saanut selkäänsä!»
Eirik niiskutti muutaman kerran.
»En minä sen vuoksi itke, että minä selkääni sain!»