»Mitä sinä sitten itket —?»
»Jørund —» Eirik nielaisi. »Me olimme luvanneet toisillemme olla aina uskollisia ystäviä — me vannoimme veljesliiton syksyllä ja —»
»Mitä se sellainen lörpötys on?» kysyi isä vähän pilkallisesti.
Eirik aikoi heti selittää innokkaasti. He olivat tavanneet toisensa kirkolla syksyllä, ja silloin Eirik oli kertonut kuulleensa äskettäin — ennenvanhaan oli ystävysten kesken ollut sellainen tapa, että he solmivat keskenään veljesliiton. Jørund oli ollut siihen suostuvainen. Mutta päästyään niin pitkälle, että heidän piti nostaa turveviilu keihään kärjellä se aina särkyi, eikä Jørund sitten enään viitsinyt — ja sitten siihen saapui sira Hallbjørn ja suuttui hirveästi nähdessään vasikkahaassaan heidän kaivelemansa monet kuopat.
Olav pudisti päätään: »Olipa se keksintö!»
Eirik seisoi toinen jalka lieden laidalla niin lähellä hiilen hehkua, että hänen kenkänsä alkoi savuta. Poika oli surullisen näköinen siinä pitkän hontelona seistessään, pitkine kauloineen ja kumaraisine, mustakiharaisine päineen — Eirikissä oli kaikki niin nuorta ja hentoa. Olavin valtasi halu osoittaa lapselle ystävällisyyttä:
»Äläppäs seiso siinä polttamassa kenkääsi, huomenna se on kivikova.» Olav ojensi hänelle parin omia jalkineitaan: »Sinä saat nämä huomiseksi lainaksi — pane omiisi olkia, niin ne kuivuvat rutikuiviksi.»
Eirik kiitti iloisena. Olav alkoi vetää vaatteita yltään.
Silloin poika huusi nauraen:
»Isä — sinun kenkäsi ovat jääneet minulle liian pieniksi — katsoppas tänne.»