Niin olikin. Hänellä itsellään olikin tavallista pienemmät jalat. Ja
Eirikistä näytti venyvän suurikokoinen.
* * * * *
Olav makasi valveillaan. Ajatukset Eirikistä tekivät rauhattomaksi ja kalvoivat.
Viime vuosina — aivan siitä asti, jolloin hänen ja Torhild Bjørnintyttären asiat saivat onnettoman käänteensä — hän oli karttanut poikaa melkeinpä huomaamattaan. Eirik oli olemassa — mutta mitä vähemmän hän häntä ajatteli, sitä parempi.
Mutta kuluneen talven aikana Eirik oli ikäänkuin pyrkinyt herättämään isän huomiota. Ensin Olav arveli sen johtuvan siitä, että poika oli saanut olla koko kesän vailla miehen kasvatusta; hänelle tuli kiire hiljentää pojan omaksumaa suuriäänistä olemusta. Mutta Olav oli saanut oppia näkemään suuresti hämmästyen eikä suinkaan ilostuen, ettei hänen onnistunutkaan, enään sysätä poikaa ulkopuolelle isän elämää, kuten tämä niin kauan oli ollut.
Hän huomasi, että hänen täytyi ottaa yhä enemmän käsiinsä pojan kasvatus, — niin vähän kuin se ajatus häntä miellyttikin. Hän näki kyllä kaikki pojan virheet ja heikkoudet — mutta asiantila ei saanut jatkua tällä lailla edelleen — että heidän käskynalaisensakin selvästi osoittivat ne tuntevansa. Nuorukainen oli jo siksi vanha, että hänen oli jo pakostakin esiinnyttävä ihmisten parissa isän kanssa. Mutta silloin oli isän pidettävä huolta, että poikaa kohdellaan arvonsa mukaisesti. ।
Mutta Eirikillä ei ollut itsellään minkäänlaista aavistusta, miten hänen oli käyttäydyttävä. Hän kuljeskeli täällä palvelusväen parissa: toisena päivänä hän oli heidän kanssaan hyvissä väleissä, lapsellinen hupakko; toisena taas ylpeä ja suurellinen — mutta se yllytti vain väkeä naurelemaan hänelle päin kasvoja.
Pahinta kaikesta oli, että hän vetelehti Rundmyrissä myöhään ja varhain. Siitä oli tullut mitä viheliäisin pesä Livin ja Arnketilin sinne muutettua. Egil ja Vigard, nuorin veli, oleilivat siellä myöskin ja laahasivat sinne omaa joukkoaan. Olav sai kuulla, että Eirik oli äskettäin ollut pelaamassa kaikenkarvaisten maantieltä kokoontuneiden kulkijainten ja heidän naistensa kanssa. Hän otti pojan silloin käsiinsä ja nuhteli häntä kovin sanoin. Silloin poika hänen suureksi hämmästyksekseen tuli röyhkeäksi ja sanoi vastaan. Olav tarttui vain pojan niskaan, nujuutti häntä vähän ja työnsi hänet sitten menemään — mutta hänelle teki pahaa tuntiessaan, miten pehmeänä ja rentona poika oli hänen käsissään. Ja Eirikin katse — samalla kertaa sekä ilkeä että nöyrä, herätti Olavissa voimakkaan vastenmielisyyden, vaikkakin hän tunsi sääliä poika rukkaa kohtaan.
Eräs asia kiusasi tänä yönä Olavia. Hän oli kyllä huomannut, mitä Una tarkoitti pyrkiessään käräjäpaikalta hänen veneessään pois. Eikä hän ollut erehtynytkään — kun he laskivat maihin, oli Una sovittanut niin, että hän jäi Olavin kanssa ranta-aittojen luona kahden kesken. Silloin Una sanoi selvin sanoin — nyt oli Disa Erlandintyttärellä toisia kosijoita. Mutta sekä hän että Torgrim soivat morsiamen mieluimmin Olaville —.
Olav ei tainnut antaa minkäänlaista vastausta. Mutta hän ei tainnut enää selvitä ilman selvää vastausta. Ja silloin saattaisi hänen ja hänen sukulaistensa väli kylmetä aikalailla, kun he huomaisivat hänet taipumattomaksi: kyllä hän itsekin huomasi, miten pitkälle he olivat menneet häntä auttaakseen, kun he melkein tarjosivat hänelle Torgrimin rikasta sisaren tytärtä puolisoksi. Ja koko seutukunta taisi tietää asiasta. Nyt Olav ymmärsi, että hänen olisi pitänyt jo kauan sitten osoittaa heille, ettei hän aio naida uudelleen.