He voisivat nyt täydellä syyllä syyttää häntä siitä, että hän oli palkinnut heidän uskollisen sukulaisuutensa puuttuvalla kunnioituksella. Hänen jäätyään leskeksi oli ollut jälleen enemmän kanssakäymistä hänen ja hänen serkkujensa, Arnen tyttärien ja heidän miestensä välillä. Niin — ja nyt hän huomasi, että ihmiset ikäänkuin avasivat hänelle tietä; jos hän tahtoi, hän saattoi astua esiin ja ottaa jälleen sen aseman, mikä täällä Hestvikenin isännälle kuuluu. Yhdessä Skikkjusstadin ja Rynjulin lankojansa kanssa hän voisi saada sekä valtaa että kunniaa koko kihlakunnassa. Ja hän piti sekä Torgrimista että Baardista, — niin Baardista hän piti enemmän kuin useimmista muista miehistä?
Arnentyttäret ja heidän miehensä ikäänkuin työnsivät ihmisiä, niin että he tulivat ja tarjoutuivat itse — ne, joilla oli veneensä ja kala-aittansa hänen rannallaan — selvittämään kaikki vanhat, epäselvät asiat eri talojen oikeuksista ja hänelle kuuluvista kalaveroista ja sen sellaisista. Oli monenlaista, joka oli vuosikausia kiusannut Olavia, sillä hän tunsi olevansa yksin ja hylätty. Ja naapurit sekä monet muut, jotka vuosikausia olivat käyttäneet rantatietä, eivätkä olleet poikenneet taloon, tulivat nyt sisälle, tekivät asiaa ja saivat nauttia kaikkea Hestvikenin vieraanvaraisuutta. Eikähän se ihmeellistä ollutkaan — olihan vallan luonnollista, että ihmiset pysyttelivät poissa emännän maatessa siellä sairaana ja saamattomana.
Ja nyt tarjoutui Olaville tilaisuus saada korvaus — no niin, voihan hän sanoa asian niin kuin se on — hän voisi nyt saada korvauksen kaikesta siitä, mitä hän oli menettänyt joutuessaan Steinfinn Torenpojan kasvatiksi ja Ingunnin sulhaseksi. Mutta hän ei tahtonut!
Disa oli rikas, hyvää sukua, hänen ensimmäinen avioliittonsa oli lisännyt hänen arvoaan ja hän oli perinyt Roaldstadin sekä rikkauksia jäitten lähdön aikana hukkuneitten pikku poikainsa jälkeen. Ikäkin oli jokseenkin sama — Disa taisi olla kolmissakymmenissä. Ja vaikkei hän ollutkaan häikäisevän kaunis, oli hän kaikkea muuta kuin ruma, hyvin muodostunut, terve, hyvä ja iloinen nainen. Eipä Olavilla toista semmoista naimakauppaa tarjoutuisikaan enää, hän nyt tarttuisi tilaisuuteen, voisivat ihmiset luulla, ettei hän tahtonutkaan omaa parastaan. Ja hän piti tästä nuoresta leskestä, mikäli hän häntä oli nähnyt.
Mutta hän ei tahtonut mennä Disa Erlandintyttären kanssa naimisiin. Eikä se ollut samaa kuin työntäessään Torhildin pois; hänet oli siihen pakotettu, vaikkei hän ymmärtänyt mikä pakotti. Ajoittain hänet valtasi ikävä muistaessaan Torhildia — hän kaipasi hänen voimakasta, tervettä syleilyään, kuten verta vuotava mies kaipaa juomista. Ja hänet saattoi vallata ahdistava tarve jättää kaikki tämä taitaviin käsiin, huolehtiessaan asioista, jotka kuuluivat emännälle. Hänet hän oli työntänyt luotaan, sillä hän tiesi, että hänen oli niin tehtävä, oli se sitten myötä tai vasten hänen omaa mieltään.
Mutta ajatellessaan, että Disa kulkisi täällä Hestvikenissä, että hän kohtaisi hänet omissa ovissaan, että hänen olisi kuunneltava tämän juttelua joka päivä ja olisi vastailtava hänelle — ei, hän tiesi ettei hän tahtoisi — ei sittenkään, vaikka Disa toisi tullessaan pesään kaiken sen kullan, mitä koko Norjan valtakunnassa on. Hän värisi vastenmielisyydestä ajatellessaan, että Disa makaisi tässä vuoteessa hänen ja seinän välissä kaikkina unettomina öinä. Hänen oli mahdotonta pitää luonaan ventovierasta naista silloin. Torhild — jos hän nukkuisi tuossa hänen vieressään, hän tiesi että joko tämä nukkuisi tai valvoisi, aina tulvehtisi huolenpito hänen onnestaan uskollisesta sydämestä; hänen ei tarvitsisi hävetä Torhildia, vaikkakin hänen mielensä olisi levoton.
Näin se vain oli: usein hänestä tuntui katkeralle, että jokin voima, josta hän ei itsekään ollut selvillä, esti häntä tuomasta kotiinsa köyhää Torhildia ja pitämästä entistä palvelijatartaan jalkavaimonaan. Ja sentään koko hänen olemuksensa soti vastaan muistaessaan, että hänen parhaat ja uskollisimmat ystävänsä tahtoivat naittaa hänet rikkaan ja taitavan Roaldstadin Sveinin lesken kanssa.
Hän muisti kerran ajatelleensa — loppujen lopuksi saattaa sittenkin hänen elämänsä päättyä sellaiseen — onneen. — Hän ajatteli näin huomatessaan, ettei Ingunn olisi pitkäikäinen. Silloin hän oli työntänyt luotaan kaikki uskottomuus-ajatukset. Mutta silloin oli Ingunn olemassa, hän oli hänen vaimonsa, ja jokaikisenä harmaankalseana pahana päivänä, jokaikisen uuden vastoinkäymisen ja hänen elämänsä kalkkiin tipahtelevan viheliäisyyden sattuessa hän oli tiennyt sittenkin mieluimmin kestävänsä kaiken sen Ingunnin kanssa kuin toisenlaisen kohtalon ilman Ingunnia.
Mutta nyt oli Ingunn poissa. Eikä häneltä nyt pyydetty muuta kuin yhtä ainoaa sanaa, niin hän saisi Roaldstadin ja rikkaudet, terveen, kunnon vaimon, perillisiä jakamaan kaiken sen, mitä he yhdessä omistivat, lujan liiton sukulaistensa kanssa, joista hän piti, ja valtaa paikkakunnalla. Mutta Olav tiesi, että hän kuolisi, ennenkuin huolisi tästä onnesta.
Ingunnin muisto oli himmennyt Olavin Lontoossa kokeman seikkailun jälkeen; oli kuin hän ei osaisi erottaa Ingunnia siitä toisesta. Kaikki tuntui tyhjältä, järjettömältä, eläimellisen tyhmältä — oli kuin Ingunn olisi hävittänyt heidän yhteisen onnensa, kuin hän itse olisi eksynyt kaikilta niiltä teiltä, joita hänen olisi pitänyt käydä, kunnes hänestä nyt tuntui kuin hänen oma sielunsa olisi vain pieni, harmaa, kovettunut kivi.