Toivioretkensä jälkeisenä yönä hänessä myllertäneet ajatukset tuntuivat kivettyneen. Hän muisti ne ja tunsi ne tavallaan — kuten sadun poika tunsi jättiläisen talon edustalla seisovat kivimöhkäleet ystävikseen. Mutta ne tuntuivat hänestä kylmiltä ja uneliailta. Hän tiesi itse olevansa tämän uuden rauhan vallitessa paljon köyhempi kuin ennen tuskassa ja hädässä eläessään: jokaisen tuskan okaan ja rauhan kaipuuta läikehtivän laineen aikana hän tunsi omistavansa jotain, joka oli hätää ja tuskaa suurempi: hän rakasti sitä, jota hän pakeni, ja hän oli toivonut kaikessa salaisuudessa sen ajan kerran koittavan, jolloin hän ei enää voisikaan paeta. Hän oli arvellut pääsevänsä ennemmin tai myöhemmin sovintoon Jumalan kanssa — ilman että hänen itsensä oli pakko valita. Mutta hän joutuikin yhä uudelleen ja uudelleen valitsemaan. Ja niin kauan hän oli valinnut itsensä, että hän oli kadottanut rakkauden Jumalaan. Mutta saman tien hän oli kadottanut rakkautensa lämmön ja voiman kaikkeen muuhun, mikä hänelle oli tässä maailmassa ollut rakasta.

Jumala, Jeesus Kristus, Maria — kerran oli asian laita ollut sellainen, että kunhan hän vain ajattelikin näitä sanoja, hänen sydämensä muuttui hehkuvaksi tuleksi. Nyt ei häneen vaikuttanut mikään, lukipa hän rukouksiaan kirkossa tai kotona aamuin illoin ihmisten nähden, kun se aika sattui — tai yksin ollessaan jätti lukematta. Mutta tämä uusi välinpitämättömyys oli yhtä paljon äskeistä tuskaa heikompi kuin tuhkaläjä on roviota mitättömämpi.

Mutta Ingunn — vaikka hänen muistonsa olikin haalistunut ja kulunut, hän ei kuitenkaan tahtonut nyhtää sitä pois ja tehdä tilaa uusille asioille. Ja hänen elämänsä oli nyt muuttunut sellaiseksi, ettei hän voinut omistaa eikä vetää siihen sitä uutta onnea, jota hänelle nyt tarjottiin.

Olav Puolipappi oli kertonut kerran Hvitserkin kummusta — suurimmasta näillä seuduin. Se oli tapahtunut, ennen kuin kristinusko tuli maahan; siihen aikaan asui Hestvikenissä Inggjaldin suku, sama suku, josta hänen isoisänsä isoäiti oli lähtöisin, ja isännän nimi oli Aale Hvitserk. Hän oli ollut kuuluisa viikinki, mutta nyt hän oli jo ikäloppu; silloin sytyttivät hänen vihamiehensä Hestvikenissä tulipalon — se oli ensimmäinen niistä kolmesta murhapoltosta, jotka hävittivät talon tuhaksi. Aalen pojat tasoittivat rauniot ja kuljettivat hirsiä rakentaakseen kaikki uudelleen, mutta Aale antoi miestensä laittaa kummun ja sinä päivänä, jolloin vedettiin pois Aalen pirtin palaneita hirsiä, vanhus astui kummun sisään ja antoi orjien sulkea aukon kivillä.

Olav Auduninpoika muisti pudistaneensa päätään vanhan kaimansa tätä urotyötä kertoessa — mutta hänen mielestään vanha pakana oli ollut oikein miesten mies.

Nyt hän makasi pimeässä hymyillen ajatuksilleen. — Hän oli kyllä varonut hiiskumasta asiasta kenellekään papille, mutta hän oli uhrannut joulumaljan kummun haltialle, olipa vienyt muulloinkin, varsinkin suurina juhlina, sinne oluthaarikan. Olihan Arnvidkin tehnyt niin kotonaan — ei se ole mikään suuri synti; oli tämä sanonut, kunhan pysyi vaiti eikä pyytänyt vainajilta mitään vastalahjaksi. — Nyt hänen varmaankin täytyy ruveta uhraamaan paljon ahkerammin — täten hän loppujen lopuksi joutuisi kohtaamaan pakanallisen esi-isänsä.

II.

Eirik oli sattunut Olavin Englannin-matkan aikana saamaan tiedon siitä, että hän oli avioliitossa syntynyt.

Hänen oli mentävä eräänä päivänä pussi selässään Rynjuliin — siinä oli Olavin vaimonsa hautajaisiin lainaamat kuparit ja kattilat. Pieni, ilkeä koiranpahanen oli siellä tavallisesti pihalla kahleissa, mutta sinä päivänä se oli ryöstäytynyt irti ja ryntäsi Eirikin kimppuun purren jalkaan. Eirik potkaisi pentua, niin että se kieri ulvoen pitkin ruohikkoa. Torgrim riensi raivoissaan ulos:

»— pelkää mokomaa pientä koiraa — ja potkii penikkarukkaa — sitäpä ei tekisi kukaan muu kuin tuollainen sinunlaisesi porton poika!»