»Pitäisihän sinun se tietää», Una virkkoi lempeämmin, »ettei heistä kumpikaan kutsuisi sinua sillä nimellä, jos sinä olisit sellainen. Onhan sinulla toki sen verran järkeä, että tajuat sen suuttuneen miehen puheeksi.»

»Oliko äiti siis naimisissa isän kanssa», Eirik kysyi.

»Tuskinpa sinun sitä tarvitsee kysyä. Olav kohteli ihmisparkaa sekä kunniallisesti että hyvin koko hänen elämänsä ajan. Etkä sinäkään muuta nähnyt.»

»Isä otti häneltä avaimet ja antoi ne jalkavaimolleen», mutisi Eirik.
»Ja se tapahtui vähän ennen äidin kuolemaa.»

»Älä sellaisia juttele, poika.» Una punastui kiukusta. »Sinä et sitä ymmärrä. — En minä tahdo puhua äiti-raukastasi pahaa — eihän hän voinut sille mitään, että hänen sukulaisensa olivat vilpillisiä Olavia kohtaan, vielä lisäksi kun äitisi oli sellainen kuin oli, sairas ja yksinkertainen. Ei kukaan voi vaatia, että miehen täytyy tyytyä sellaiseen naimakauppaan, jonka meidän serkkumme joutui tekemään. Tuskin Steinfinninpojat olivat saaneet rikkaan perillisen käsiinsä, kun he jo solmivat naimakaupan pikku pojan ja yhden tyttärensä välillä; ei Olavilla ole milloinkaan ollut mitään iloa eikä kunniaa siitä sukulaisuudesta, mutta terveydeltään heikon vaimon täytyi hänen ottaa myötään, sillä he olivat houkutelleet hänet suhteisiin tämän kanssa jo ennenkuin Olav oli edes täysikasvuinen.»

Una jutteli pitkän aikaa ja kertoi kaiken, mitä tiesi Olavin avioliitosta. Una oli hyvä sukulaisilleen ja hän piti Olavista kuten veljestään, mutta vaikka hän aina olikin ollut hyvä ja avulias tämän vaimolle, ei hän erikoisemmin ollut pitänyt Ingunnista ja sydämessään hän oli sanonut häntä vaivaiseksi —.

* * * * *

Eirik tunsi aluksi rajatonta helpotusta tietäessään, ettei häntä kukaan voisi karkoittaa Hestvikenistä, mutta samassa hänet valtasi hivuttava viha isää kohtaan. Näitten vuosien hädältä ja turvattomuudelta hän olisi voinut säästyä — mutta isän syy oli: hän oli osoittanut sellaista röyhkeyttä huonolla elämällään kirotun nartun, Torhildin kanssa, että Eirik saattoi hyvällä syyllä pelätä pahintakin. Vääryyttä, vääryyttä oli hänen äitinsä saanut kärsiä omassa kodissaan —.

Eirik kulki sen kesän Hestvikenissä: jokaisella vanhojen seinien raolla, jokaisella harmaanpunaisen, sileäksi hioutuneen kalliopaaden uurteella oli omat kasvonsa, jotka katselivat häntä hyväntahtoisin ja lempein ilmein. Hänen omien kallioittensa kupeella kasvavat jäkälät olivat aivan toisennäköisiä kuin muualla. Ei muissa silloissa tai veneissä ollut sellaista hyvää hajua kuin heidän veneissään. Kun hän tarttui oman veneensä airoihin tai puuhaili omine pyydyksineen, täytti hänet riemu — hän ne omisti! Hän kulki hyväillen jokaista heidän omaa eläintään, joka tielle osui —. Eirik otti ohrantähkän, laski sen kämmenelleen, niin että se hipoi rannetta ja työnsi ylöspäin hihan alle — tämä vanha lasten leikki oli hänestä kuin taikatemppu — se oli hänen viljaansa. Hänen ei tarvitsisi enää pelätä kaiken tämän keskellä kulkiessaan — se ei milloinkaan livahtaisi hänen käsistään.

Äidin muisto oli äkkiä haihtunut Eirikin mielestä. Jo viimeisinä vuosinaan aina vuoteessa maatessaan hän oli jäänyt ulkopuolelle pojan maailman; hänen kuoltuaan Eirik oli pian unohtanut hänet. Nyt isään suuttuessaan hän suuttui myöskin äitinsä puolesta — Eirikin rakkaus häneen heräsi. Hän kalpasi usein äitiä. Hän oli rakastanut häntä suuresti niin kauan kuin äiti oli ollut terve ja oli voinut olla hänen kanssaan — ja häntä oli isä kohdellut niin kovasti ja julmasti.