Mutta heti, kun Olav vain tuli sanoneeksi Eirikille ystävällisen sanankin, poika unohti kaiken katkeruuden. Myöhemmin hän sen muisti ja silloin hän katui heikkouttaan. Mutta isän lähestyessä häntä pikkuruikkuisenkin ja kun hän näki isän huulten heikon hymyn häiveenkin hänelle osoitetun — silloin ei poika taas muistanut kerrassaan mitään muuta kuin rajattoman rakkautensa isään.

* * * * *

Vähän Olavin Englannista tulon jälkeen tuli Eirikin korviin huhuja, että isän pitäisi naida Disa Erlandintytär. Rundmyrissa lörpöteltiin kaiken maailman asioista. Eirikin mieli joutui jälleen kuohuksiin. Hän ei huolinut äitipuolesta. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan toisista Hestvikenin perillisistä. Tänne ei saisi tulla ventovieraita ihmisiä tai uusia tapoja tai muutakaan uutta. Kaiken piti olla vain hänen ja Cecilian omaa, talo ja silta ja metsät Oksenilla ja Hesthammerin harjanteilla, Kverndalenissa ja Saltvikenissä. Hän tunsi siellä joka polun, hänellä oli omat paikkansa, vartiokukkulansa ja salaiset kuoppansa rannan puolella, harmaitten kalliopaasien välissä — hänellä oli tapana pujahtaa sinne, istua siellä ja iloita hämärästi ja selittämättömällä tavalla siitä, että hänellä oli tällainen kätkö. Hän saisi kerran hallita metsästystä, hylkeenpyyntiä, kalastusta. Mutta kaikkein syvimmässä sopukassa oli jotain, jota hän ei voinut ajatella tuntematta raivoa, koska hän ei sen toteutumista kyennyt estämään — ja se oli, ettei vain kukaan pääsisi lähemmä isää kuin hän oli. Ja hän kulki yhä sepitellen pitkiä juttuja urotyöstä, jolla hän kerran voittaisi isän suosion.

Tänä vuonna hylkeenpyynti epäonnistui suurimmaksi osaksi. Ja Olav kadotti hyvän, uuden kuusisoutuisen veneen; köysi oli eräänä yönä poikki, joko oli joku varastanut veneen tai se oli vihamiehen työtä. Ja niin Olav palasi hylkeenpyyntiretkeltä mieli apeana — hänenkin luonteelleen oikein poikkeuksellisen apeana.

Joitakin päiviä myöhemmin hänen täytyi lähteä asialle kylään ja Eirikin oli määrä seurata häntä kirkolle asti; oli joulun alusviikon torstai ja sira Hallbjørn vaati ankarasti, että jokaisen, joka vain kynnelle kykeni, oli käytävä niihin aikoihin kirkossa.

Pakkassumu lepäsi aamulla paksuna peittäen huurteeseen sekä kivet että kannot. Olav seisoi tallin ovella Eirikin taluttaessa ulos hevosia satuloitavaksi. Olav oli uninen ja kärtyisä — äkkiä hän kääntyi pojan puoleen ja virkkoi kiivaasti:

»Etkö sinä hiero kuolaimia, ennenkuin pistät ne hevosen suuhun — tällaisessa kiljuvassa pakkasessa?»

»Eivät ne ole kylmät, ne vain tuntuvat kylmiltä näin pakkasella.»

»Suu kiinni! Sinäkö minua opetat. Jos sinun pitäisi panna suuhusi noin tulisen kylmä rauta, niin —»

Eirik sieppasi tallin seinään pistetyn rautavaarnan ja työnsi poikittain suuhunsa — isä kiskaisi sen pois ja heitti kallioon: