»Etkö sinä näe, nyt vuotaa verta!»
»Ei se siksi vuoda, että rauta olisi purrut sinä repäisit suupieliäni —»
»Ole vaiti», virkahti Olav lyhyesti, »ja tee valmista.»
Päivällisaikaan istui kirkkoväkeä pappilan pirtissä syöden eväspussistaan ennen kotiinlähtöään. Haava Eirikin suupielessä alkoi vuotaa taas ja silloin hän kertoi joillekin pojille, miten hän oli sen saanut, mutta hän sanoi isän pakottaneen hänet ottamaan raudan hampaisiinsa —.
— Hän huomasi silloin, että seuranneessa hiljaisuudessa piili ivaa.
Viimein eräs poika virkahti:
»Hyi sentään, Eirik — annatko sinä isäsi kohdella itseäsi kuin hevoskonia —»
Eirik vilkaisi epävarmana ympärilleen. Hän oli aikonut kerskua tapahtumalla. Huomattuaan toisten halveksumisen oli kuin jotain olisi hänessä pusertunut kokoon. Silloin hän yritti korjata sitä:
»Ei. — Mutta asian laita oli sellainen, että olisi kerrassaan turhaa ruveta isää vastustamaan», hän selitti, hän oikein innostui. »Minä kiskaisin riimun irti, tietäkää se, ja läimäytin sillä häntä. Mutta hän on vahva kuin pakana, se isä-ukko, niin että —. Tapahtuipa kerran, siihen aikaan, jolloin hän oli jaarlin kanssa, että miehet löivät vetoa, miten paljon hän jaksaisi nostaa. Isä asetti hartiansa penkin alle, kohottautui, kunnes seisoi suorana. Penkillä istui kahdeksan miestä.»
Vallitsi hyinen hiljaisuus.
»Silloin sanoi jaarli: Jos sinä nostat pöydän kannen, Olav Auduninpoika, saat kaiken siinä olevan kullan. Isäukko nosti pöydän kannen ojennetuin käsivarsin.»