»Sehän muistuttaa ihan sitä tarua, jonka sinä, sira Hallbjørn, kerroit meille viime vuonna», eräs tyttö tirskui, »— siitä kristitystä ritarista, joka oli saraseeni-jaarlin vankina — mikä hänen nimensä olikaan?» Joku nuorista nauroi ivallisesti.
Sira Hallbjørn istui vuoteensa reunalla. Tänään hän ei ollut ilkeällä enemmän kuin leikilliselläkään tuulella, oli paremminkin veltto. Hän katsoi kylmästi tyttöön.
»Muistathan sinä, sira Hallbjørn, — veljeni häissä?»
»En minä tunne sellaista tarua. Sinä muistat väärin.»
Mutta vähän myöhemmin ihmisten lähtiessä pappi tuli äkkiä takaapäin ja tarttui lujasti Eirik Olavinpojan käsivarteen:
»Mitä sinä sellaisella tarkoitat — valehteletko sinä isästäsi?»
»Ei, en minä valehdellut, hyvä sira», Eirik vastasi rauhallisesti.
»Sinä valehtelit.» Sira Hallbjørn löi häntä korvalle. »Ja sinä valehtelet papillesi. Minä luulen, että paholainen on mennyt sinuun. Painele nyt tiehesi!»
* * * * *
Illan hämärässä Olav Auduninpoika ratsasti papin oven eteen. Hän ei halunnut mennä sisään, hän sanoi, koska on jo niin myöhä. Hän jätti hevosen selässä istuen kirjesalkun sira Hallbjørnille ja aikoi ratsastaa heti edelleen. Sira Hallbjørn meni ulos ja astui rinnalla Olavin ratsastaessa aitoviertä käymäjalkaa mäkeä ylös.