»Siltä näyttää», Olav virkkoi jälleen, »— mutta en minä tiedä, onko niin senvuoksi —. Tuskinpa ihmiset täällä ovat toisenlaisia kuin muualla.»
»Oletko sinä milloinkaan ollut poroja paimentamassa?», kysyi sira Hallbjørn äkkiä, — vanhojen karjakuoppien lähettyvillä. »Oletko sinä nähnyt porolauman pakomatkalla — monta tuhatta poroa —.»
»En,» virkkoi Olav. »Minä en ole ikinä nähnyt elävää poroa.»
»Tule minun kanssani kotiin», — pappi tuntui melkein rukoilevan, hän oli niin innoissaan — »kun joskus matkustan veljieni luo.»
»Kiitos, sira Hallbjørn. Jos vain sopii, tekee mieleni kerran lähteä kanssasi.»
He hyvästelivät. Sitten pappi vielä sanoi:
»Mutta älä laske Eirikiä Rundmyriin. Muuten he panevat varastelujaan pojan niskoille — tai syyttävät häntä jonkun tytön lapsen isäksi, ennenkuin hän on tämän vanhempi. Ja se olisi teille kummallekin paha juttu, Olav.»
Olav ajatteli pimeässä kotiin ratsastaessaan keskusteluaan papin kanssa. Hän tunsi jonkinlaista pettymystä. Eipä siksi, että hänellä olisi ollut jotain selvitettävää papin kanssa — päinvastoin; hän oli niitä ani harvoja paikkakunnan miehiä, joilla ei ollut mitään riitaa tämän kanssa. Mutta hänenkin mielestään sira Hallbjørnissä oli jotain salaperäistä — ja sekin, että hän oli täällä kuin maanpaossa, vailla kaikkea sitä asemaa ja arvoa, mitä hänellä olisi ollut korkean syntyperänsä ja oppinsa mukaan oikeus nauttia. Ja niin oli Olav odottanut, että jonain päivänä ehkä jotain tulisi ilmi. Ehkäpä siinä ei muuta sentään ollutkaan, kuin ettei hän viihtynyt täällä tasankoseudulla ja että hänen oli vaikea mukautua kansaan, hän oli äksy ja itsepäinen kuten tunturiseutulainen usein on. Hänestä ei kenties ollut hauskaa kököttää täällä pikku kirkossa ja olla valmis palvelemaan jokaista, joka häntä vain tarvitsi.
Ennen oli Olav etsinyt vaistomaisesti sellaisten miesten seuraa, joiden sydämen hän tiesi puhtaaksi ja jotka olivat Jumalalle uskollisia. Aivan vaistomaisesti hän oli karttanut syyhyisiä lampaita kohdatessaan niitä. Nyt hän viihtyi aivan yhtä hyvin sellaisten miesten parissa, jotka eivät olleet niin vaativia — tai joista sanottiin, etteivät he itseään kohtaan olleet kovinkaan ankaria, he kyllä hänen puolestaan saivat kernaasti puhua muista ankarasti. Kaikessa salaisuudessa hän oli tavallaan tyytyväinenkin huomatessaan jonkun vian ihmisessä, ja vielä parempi, jos se oli pappi tai luostarin asukas. Hän ei tosin nytkään välittänyt huhuista ja hän vaikeni ihmisten sellaisista asioista jutellessa, mutta hän kuunteli kuitenkin, eikä enää tuntenut vastenmielisyyttä tai loukkaantumista.
— Hän ajatteli myöskin sitä, mitä sira Hallbjørn oli sanonut Eirikistä, ja se harmitti häntä. Mutta hän ei puhuisi siitä Eirikille — paljon parempi, ettei hän ollut tietävinäänkään. — Mutta hän voisi nuhdella poikaa Rundmyrissä juoksusta.