Hän tekikin niin. Mutta Eirik ei totellut. Olav sai kuulla siitä. Joskus hän koveni siitä pojalle, mutta toisinaan hän ei ollut tietävinäänkään Eirikin siellä käynnistä.
Kyllä hän oli ollut tyhmä sijoittaessaan Ankin ja Livin Rundmyriin. Jospa ne edes olisivat tyytyneet hänen omaisuuteensa — se ei vielä olisi häntä köyhdyttänyt, ja hän olisi voinut sulkea siltä toisen silmänsä; mutta ihmiset alkoivat supista, että Rundmyriin tuntui tulleen pitkäkyntisiä. Vihdoin Olavin täytyi puhua siitä Arnketilille: »Minun mielestäni teidän sentään pitäisi tulla toimeen sillä, mitä te Hestvikenistä irti saatte.» Mies lupasi tehdä parannusta — mutta Olav ei siihen suurestikaan luottanut.
Nyt hänen oli myöskin vaikea päästä heistä eroon. Kun Arnketil pyysi häntä olemaan heidän lapsensa kummina, ei hän voinut kieltää köyhältä mieheltä. Hän ajatteli sitäpaitsi, että jos hän olisi pojan kummi, ei kenenkään päähänkään pälkähtäisi epäillä hänen suhdettaan äitiin. Olav ei tullut ajatelleeksi, ettei sellainen ollut kenties kenenkään mieleen juolahtanutkaan — hän vain itse pelkäsi ihmisten sellaista keksivän. Sellaista oli kuiskittu silloin, kun Liv sai edellisen — mutta hän oli juuri niihin aikoihin ihmisten hampaissa Torhildin asiassa, ja ainahan on niitä, jotka tahtovat tehdä mustan yhä mustemmaksi. Mutta ruvetessaan kummiksi hän sitoutui tukemaan vanhempia.
Eirikille oli Arnketil puoliksi kasvatusisä, niin ettei ollut niinkään helppoa erottaa poikaa hänestä kokonaan. Ja kun Liv saapui Hestvikeniin poika selässään — hän viipyi siellä koko päivän — hän jakeli palvelustytöille hyviä neuvoja ja jutteli, miten hänen oli ollut tapana tehdä täällä emännän virkaa hoitaessaan.
Torhild oli ollut oikeassa huomauttaessaan Olavin tehneen tyhmästi, kun otti moisen perheen niin lähelle taloansa. Olav ajatteli haikealla katkeruudella — että asiain laidan pitikin olla sellaisen, ettei hän voinut pitää Torhildia luonaan ja nauttia hänen viisaista neuvoistaan.
* * * * *
Olavia kiusasi tällainen Eirikin tunkeutuminen hänen näkyviinsä ja ajatuksiinsa. Ja hän törmäsi yhä uudelleen ja uudelleen asiain käsittämättömään valheellisuuteen. Se oli Olaville joka kerran arvoitus. Hän oli itse valehdellut, niin kovin ja kylmästi, että se olisi voinut kivenkin särkeä — sitä hän ei unohtanut, mutta hän oli tiennyt minkä vuoksi hän valehteli: hän oli valehdellut pakosta. Mutta Eirik valehteli valehtelemistaan eikä isä milloinkaan voinut keksiä siihen mitään kunnollista syytä — hän ei valehdellut mitään hyötyäkseen, ja hän valehteli harvoin jotain peittääkseen. Olav oli sen huomannut, vaikkei hän ollut tarkannut, miten usein Eirik oli joutunut kiusaukseen kieltää tai valehdella häneltä suoraan kysyttäessä, mutta poika tunnusti kuitenkin pahimmatkin tekonsa mielellään; kysyttäessä hän sanoi asian laidan punastuen, epävarmana ja nolona. Siis näytti siltä kuin Eirik sepittäisi nämä valejuttunsa etupäässä huvikseen — vaikka sekin tuntui Olavista käsittämättömältä.
Vuosien mittaan olivat Olavin tunteet lapseen nähden jakaantuneet kahden tunteen kesken: epäselvän halun voida kiintyä tähän nuoreen olentoon, joka oli joutunut hänen käsiinsä — ja vastenmielisyyden tätä vierasta kohtaan, joka oli kuin pistimenä työnnetty hänen lihaansa. Nyt ne vihdoinkin alkoivat vakiintua. Toisina hetkinä herätti Eirikin käsittämätön valheellisuus Olavin sydämessä vihaa: kuten se valhe, jonka hän oli ottanut harteilleen ikeenään, olisi tullut lihaksi Eirikin olemuksessa, ivannut häntä harvinaisen kauniin, ruskeasilmäisen pojan hymyssä.
Mutta toisina hetkinä oli toisin.
Toisena kesänä emännän kuoleman jälkeen oli Olavin mentävä Eidsivan käräjille. Hän oli nykyjään vähin miehin Hestvikenissä eikä voinut ottaa ketään mukaansa. Niinpä Eirikin oli lähdettävä isän matkaan.