Olavilla ei ollut erikoista halua lähteä tälle matkalle eikä hän halunnut tavata lankoaan. Hän ei ollut käynyt Osloa pohjoisempana kolmeentoista vuoteen, ei sen jälkeen kun hän toi Ingunnin kotiin, paitsi kerran hakiessaan Eirikin, ja silloin oli talvi:
Nyt hän ratsasti kesätietä Raumariken pohjoispuolitse. Oli kaunis aurinkoinen päivä, mutta liian kuuma keskipäivällä matkustaa. He keksivät silloin sopivan paikan tien vierestä; Eirik riisui hevoset ja sitoi jalkahihnalla. Syötyään heittäytyivät Olav ja Eirik pitkäkseen. Poika nukkui heti.
Olav loikoi pää satulaan nojaten ja katseli eteensä heinän korsien lomitse. Niitty oli täpötäynnä voikukkia, pää pään vieressä, ja alempana olevan sinisenrusahtavan lähteensilmän ympärillä kohosivat suovillan hopeiset tupsut. Puron toisella rannalla hohtelivat punaisten tähtikukkien ryhmät leppien varjossa. Hän katseli kukkia kuten vuosikausia yhä uudelleen kohtaamiaan vanhoja tuttuja, hän tarkkaili niitä kyllä kotona Hestvikenissäkin, ja kun tämä tai tuo kukka avautui, teki hän huomioita, minkälaiseksi kesä muodostuisi. Mutta täällä toimetonna maatessaan ja nähdessään kukkien kukkivan maalla, jonka omistajasta hänellä ei ollut aavistustakaan, oli toisin — niissä oli kuni kuva niistä maista, joitten läpi hän nuoruudessaan oli matkustanut.
Suuria, hopeanharmaita, valkoreunaisia pilviä kohosi kuusenlatvojen takaa ja levisi ihmeellisen nopeasti ja hiljaa helteiselle sinilaelle — täällä alhaalla ei käynyt tuulen henkäystäkään. Nyt ne levisivät peittäen auringon. Olav veti nutun kasvoilleen sääskien takia ja nukkui.
Iltapäivällä he joutuivat pois metsästä ja näkivät edessään ilta-auringossa suurtilan. Se kohosi korkealla kunnaalla kuin mikäkin valtaherran kartano. Rakennusryhmien pohjoispuolella oli pieni, vaalea kivikirkko, niityt levisivät sen alla joka puolella. Eirik huudahti ihastuneena, hänestä se oli niin kaunista. Olav ei vastannut mitään hänen ihastukseensa.
Ratsutie vei kukkulan laitse ja kartanon kautta. Se ei läheltäkään katsoen ollut sen mitättömämpi, siinä oli lukematon määrä rakennuksia, vanhoja ja uusia, kahdessa rivissä tien molemmin puolin, ja kaikkialla näkyi uutteruuden ja väen paljouden jälkiä. Saavuttuaan laaksoon ja ratsastettuaan joen rantaa Olav kysyi Eirikiltä:
»Tiedätkö sinä, Eirik, mikä tuon kartanon nimi on?»
»Mikä?» kysyi poika innostuneena.
»Se on Dyfrin.»
»Onko se —!» Hetken päästä Eirik virkkoi hiljaa ja syvästi liikutettuna: