»Oikeuden mukaan me omistaisimme sen — eikö niin, isä?»
»Niinpä kyllä.» Olav ratsasti vähän aikaa hiljaa. Sitten hän kysyi hymyn häivähtäessä:
»Kummasta näistä kahdesta talosta enemmän pidät Eirik — Dyfrinistä vaiko Hestvikenistä?»
»Hestvikenistä», Eirik vastasi nopeasti ja lämmöllä.
»Dyfrin on enemmän kuin kaksi kertaa Hestvikeniä suurempi — sen kai huomasit.»
»Yhdentekevää. Mutta Dyfrinissä ei ole merta — eikä siltaa enemmän kuin koko kalastushommaakaan. Mutta harmittaa, kun muistaa vääryyden. Minun mielestäni ei pitäisi sellaisen miehen, joka niin paljon on tässä maassa harjoittanut vääryyttä talonpoikia kohtaan kuin tämä Sverre — hänen ei pitäisi saada olla kuninkaana —.»
»Jokainen mies, joka eteenpäin pyrkii, joutuu aina jonkin verran harjoittamaan vääryyttä», Olav vastasi.
Eirik alkoi kysellä vanhoja taruja — Torgils Fivilistä ja hänen pojistaan sekä leskestä, jonka kuningas Sverre antoi eräälle miehistään. Olav vastasi hänen kysymyksiinsä. Mutta sitten levisi tie heidän edessään männikkökankaalla tasaisena ja sileänä ja Olav kiirehti hevosia; niin keskeytyi heidän keskustelunsa.
* * * * *
Hallvard Steinfinninpoika vastaanotti lankonsa ja sisarensa pojan sydämellisesti. Hallvard oli vuosien kuluessa alkanut muistuttaa kovasti isäänsä, arveli Olav, ja hän muistuttikin Steinfinniä koko olemukseltaan; hän oli iloluontoinen, avokätinen eikä mikään neropatti. Hänen kanssaan käräjillä oli Toran ja Haakon Gautinpojan vanhin poika. Eirik oli iloinnut suuresti saadessaan tavata äitinsä sukulaisia, mutta vaikka he olivatkin hänelle hyvin ystävällisiä, Eirik harvinaisen ujo ja pysytteli koko ajan isän kupeella myöskin käräjäpaikalla.