Olav tapasi myöskin aivan odottamatta käräjillä sukulaisiaan Soleyarin Tveitistä: oli Gudbrand ja Jon Helgenpojat sekä kaksi heidän poikaansa ja tyttären poika. Olav ei ollut tavannut tveitiläisiä muuta kuin yhden kerran ennen — niihin aikoihin, jolloin hän yritti järjestellä Einar Kolbeininpojan tapposakkoja, ja hän oli silloin ajatellut, etteivät he juuri panneet tikkua ristiin nuoren serkkunsa hyväksi. Nyt olivat kaikki vanhempia miehiä, sekä hän itse että Helgenpojat, ja myöhäistähän oli nyt alkaa serkkujen kanssa kanssakäyminen. Mutta hän vaihtoi sentään heidän kanssaan jonkin sanan tavatessaan. Viimeisinä käräjäpäivinä, kun Hallvard oli pyytänyt Olavia tulemaan kanssaan juomaan majapaikkaan, hän tapasi siellä Tveitinpojatkin; Hallvard oli kutsunut heidätkin osoittaakseen sisarensa miehelle kohteliaisuutta.
Hallvard asui samassa talossa, jossa Steinfinnkin oli asunut käräjillä ollessaan. Olav ei tuntenut paikkaa; hän ei ollut ensinkään varma, oliko tämä huone, jossa he nyt istuivat juomassa, sama, missä hänet ja Ingunn kihlattiin toisilleen. Hän muisti muuten sen illan ilmielävästi — Ingunnin ja Steinfinnin sekä oman isänsä, niin, oikeastaan hän muisti oman isänsä vain tänä iltana — ja hän muisti monen läsnäolleen juhlavieraan kasvonpiirteet päivän selvästi.
Olav istui hyvin hiljaisena koko illan, mutta toiset eivät siihen kiinnittäneet huomiota; he joivat ja lopulta he näyttivät kokonaan unohtaneen hänen läsnäolonsa. Mutta eniten kiintyi Olavin huomio Eirikiin — tämä oli aivan hiljaa ja ihan toisenlainen kuin kotona.
Poika istui ulommalla penkillä Tveitin nuorten kanssa. Olav katseli häntä: vanhat asiat sukelsivat esiin ihmeen uusiintuneina, vaikkeivät suinkaan puolueettomina – koko matkalla ei Eirik ollut tehnyt mitään, mikä isää saattoi kiihoittaa. Hän istui hyvin siivosti ja hiljaa paikallaan, jutteli hillitysti ja vapaasti Knutin ja Joarin kanssa. Rusehtavissa, selkeissä pojan kasvoissa alkoi jo näkyä nuorukaisiän piirteitä, otsa oli korkea ja kapea, mustan tukan reunustama, nenä korkea ja kaita, kyömyinen, se kaartui oikeastaan ylhäältä juuresta asti; suun piirre oli kaareva, yläleuan hammasrivi työntyi eteenpäin; kuunnellessa näkyi hiukkasen ylähampaita ja ne olivat häikäisevän valkoisia; kaksi keskimmäistä oli hiukan toisten päällä. Hän oli kaikkea muuta kuin ruma; iho oli kaunis, päivän paahtama ja punerva, huulet hohtivat punaisina, silmät olivat harvinaisen suuret ja kellanruskeat, niin kirkkaat, että mieleen johtui meripihka tai lähteensilmä, johon auringon säteet heijastuvat. Olavin mielessä värähti ajatus, että hän istuu tässä omien serkkujensa ja lankojensa parissa, eikä heillä ollut toisillensa mitään sanomista. Ja niitten rehellisten ja selvien siteitten lisäksi, joilla hän oli sidottu toisiin, veren ja lain siteitten, hän oli sidottu tähän hoikkaan, tummaan poikaan, joka istui vieraana vaaleitten ja punakoitten Tveitinpoikain joukossa, — hän ei edes aavistanut, miten lujin sitein.
Hallvardilla oli viiniä, ja niin vieraat erosivat vasta puolen yön maissa. Olavin majapaikkaan oli puolisen tunnin matka ja hän pysähtyi tienhaaraan juttelemaan jonkun tutun kanssa, jonka oli mentävä toiseen suuntaan. Sitten hän läksi nopeasti Eirikin kera. Yö oli lämmin ja niin valoisa, että kuutamo näytti kovin valjulta. Kuljettuaan jonkin matkaa he kuulivat tveitiläisten olevan edellään — he olivat juovuksissa ja kova-äänisiä, eikä Olavilla ollut halua heihin yhtyä. Hän poikkesi silloin Eirikin kanssa tieltä; he kulkivat mäen rinnettä, joka oli katajikkoa sekä muita pikkupensaita kasvavaa kivikkoa; joitakin hevosia kuljeskeli kuutamossa laitumella.
He saapuivat mäen töyräälle ja heidän edessään levisi suo, jonka poikki oli vaikea päästä; silloin Olav istuutui, hän tahtoi laskea tveitiläiset hyvän matkan päähän. Mutta silloin kuuluikin, että hekin olivat istuutuneet tielle — eivät näyttäneet yrittävän eteenpäin, Gudbrand oksenteli ja yökkäili toisten tohistessa ja sohistessa hänen ympärillään. Eirik loikoili ruohikossa mahallaan hiljaa naureskellen ja matkien isälle tieltä kuuluvia sanoja ja huutoja.
»Katso kuuta, isä», virkkoi Eirik. Se oli laskemaisillaan ja uiskenteli selällään puolikuuna läntisten männynlatvojen päällä, allaan pieniä, kultaisia pilvenhaitaleita. Melkein sen takana suuri tähti tuikutteli yksin sinitaivaalla.
»Niin, tulee tuuli», Olav vastasi.
»Se on laivan näköinen», Eirik jatkoi nauraa hymähtäen omalle päähänpistolleen, »joka purjehtii merellä — ja tuo suuri tähti on kuin laivan jäljessä juokseva koiran pentu.»
»Eipäs, Eirik» — Olavkin naurahti, »— mitenkäs koira voi seurata merellä purjehtivaa laivaa?»