Olav näki tytärtään nykyjään hyvin vähän. Jos hän juoksenteli pihamaalla leikkien ja isä pysähtyi juttelemaan hänelle, oli tällä töin tuskin aikaa vastata. Yöt hän vietti Ragnan luona Torhildin pirtissä. Mutta Ragna oli vain palvelija, kykenemätön kasvattamaan Olavin säätyluokkaan kuuluvaa lasta tämän kehittyessä neidoksi. Sitä paitsi Ragnalla oli koko talouden hoito ja kolme omaa lastaan paimennettavana. Vanhin lojui koko päivän oven ulkopuolella kuolaillen ja kuorsaten ja käännellen suurta päätään — lapsirukka ei tainnut olla aivan täysijärkinen; mutta vuoden vanhat kaksoset olivat ketteriä kuin kissanpojat ja ryömiskelivät päivät päästään pihamaalla ja kompuroivat kynnysten yli.
Olav mietiskeli neuvottomana, mitä hänen pitäisi tehdä tyttärelleen, jotta hän saisi hänelle kunnollisen kasvatuksen. Se asia olisi kyllä kenties helpompi ratkaista, jos hän olisi nainut Disan. Vaikka eihän kenestäkään naisesta voinut tietää, minkälainen äitipuoli hänestä tulisi.
Vielä kaiken lisäksi oleskeli Liv talossa myöhään ja varhain — Cecilia kuljeskeli paljon hänen kintereillään, hän ei muuta äitiä muistanutkaan.
* * * * *
Silloin tarjoutui aivan odottamaton apu näissä vaikeuksissa — niin ainakin tuntui Olavista. Eräänä päivänä saapui hänen luokseen kaksi miestä Tunsbergistä, jotka toivat tiedon, että Asger Maununpoika makasi kaupungissa premonstratenssien luostarissa kuolemaisillaan ja halusi puhua hänen kanssaan. Olavilla ei sinä päivänä ollut mitään tärkeätä tehtävää ja oli myötätuulikin. Niinpä hän purjehti heti sinne.
Hänestä tuntui ihmeelliseltä, että nyt alkoi tulla tällaisia sanomia nuoruuden ajan tutuilta, jotka olivat painuneet unhoon vuosien kuluessa. Hänestä alkoi tuntua kuin hän olisi päässyt pois vuoren lumoista — ja kuten kerrotaan vuoreen loihdituista, niin alkoi tuntua hänestäkin, hän oli vieras ja välinpitämätön näitä ihmisiä kohtaan. Eipä siltä, että hänen ja Hallvard Steinfinninpojan tai tveitiläisten välit olisivat olleet koskaan erittäin lämpimät. Asger oli ollut hänen ystävänsä: he olivat tuttuja vuosien takaa, ja Tanskassa ollessaan he olivat olleet sangen paljon yhdessä, vaikkei suhde ollutkaan mikään erikoisen läheinen — tämä ystävyyssuhde oli ainoa maanpaossa solmittu, joka ei ollut katkennut. Muuten enon luona Vikingavaagissa vietetyt vuodet tuntuivat Olavista vanhalta, melkeinpä unohtuneelta unelta. Mutta Asger tuli tänne Norjaan maanpakolaisina kulkevien tanskalaisten herrojen kera, ja niin heistä tuli Tanskaan hyökätessä ratsutoverit. Muistaessaan näitä sotakesiä valtasi Olavin ilo — hän iloitsi saadessaan nähdä aseveikkonsa. Tällaisen mielialan vallassa hän seisoi käsi peräsimessä, katse merimerkkeihin luotuna. Tuskinpa Asger sentään oli niin kuoleman kielissä kuin miehet sanoivat, eipä se olisi hänen kaltaistaan —.
Mutta kun hänet seuraavana aamuna johdettiin siihen ullakko-huoneeseen, jossa tanskalainen makasi, näki hän heti, ettei kuolema ollutkaan kaukana. Asgerin suuret ja leveät kasvot olivat punaisen parran keskellä aivan harmaanviheriät ja hänen voimakkaasta, vähän käheähköstä äänestään oli enää jäljellä särkynyt kähinä. Hän sanoi itsekin heti ystävänsä nähtyään: »Minusta tuli nyt loppu, Olav.»
Pienen päätyikkunan alla olevalla arkulla istui vanha vaimo ja pikku tyttö. Vaimo nousi ja ojensi Olaville kätensä tämän tervehtiessä. Hänen ulkomuotonsa herätti Olavin huomiota: hän oli ainakin päätänsä pitempi Olavia, hartiakas, laiha ruipelo mustassa puvussaan; huivin päällä oli hänellä tummansininen leskenhuntu. Kapeat, kalpeat kasvot lienevät olleet kerran harvinaisen kauniit: tuuheitten, raudanharmaitten kulmakarvojen alla loistivat vieläkin suuret, siniset silmät ja hienon kyömynenän selkä hohti kuin elfenluu. Mutta posket olivat täynnä ryppyjä ja suupielissä kasvoi voimakkaita partatupsuja. Hän oli Asgerin vaimon äiti ja hänen nimensä oli Märtta Birgerintytär. Olav ei ollut milloinkaan tuntenut ketään Märtta-nimistä naista, mutta tämä ei ainakaan tuottanut häpeää suojelus-pyhimykselleen, Betanian hyvälle emännälle.
Nainen lähti heti ulos ja Olav istuutui ystävänsä vuoteen reunalle. Asger oli henkipatto sekä Norjassa että Tanskassa; hänelle oli sattunut sellainen onnettomuus, että hän oli tullut surmanneeksi erään rikkaan miehen kotiseudullaan Hisingissä, jossa tämä oli eräässä talossa vävynä. Ja surmattu oli ollut sekä kuningas Haakonin että kreivi Jaakopin ystävä. Hän oli paennut tänne Tunsbergiin; hänet tunnettiin täällä luostarissa entisistä ajoista ja näin sairaana arveli hän saavansa olla rauhassa ainakin sen ajan, jolloin hän hieroi sovintoa — tai saisi kuolla tässä pyhäkössä. Apotti väitti luostarilla olevan turvapaikan oikeudet, vaikkakin oli epävarmaa, oliko se milloinkaan lailla vahvistettu. Mutta olipa miten tahansa, nyt oli kysymys siitä, ottaisiko Olav hänen anoppinsa ja lapsensa luokseen? Olav lupasi heti ja vahvisti sen kädenlyönnillä.
Hän oli kuullut aikoinaan, että Asger oli tehnyt etelässäpäin hyvät naimakaupat. Mutta nyt Asger kertoi, että hänen vaimonsa oli kuollut kolmisen vuotta sitten, ja hän itse oli viime vuosina ollut kivulloinen erään talvella kärsimänsä haaksirikon jälkeen; hänen sisuksissaan oli silloin jotain särkynyt ja sen jälkeen hän oli sylkenyt verta, eikä ruoka tahtonut maittaa.