»Etkä sinä sentään ollut niinkään kykenemätön, koska kaasit Paal-herran sotisovassaan», Olav ei voinut olla hymyilemättä.
Asger nauroi ja yski pahasti. Ei —. Olav huomasi, että anoppi oli ollut suurena tekijänä näissä riidoissa — niin, kyllä hän oli sen näköinenkin, eikähän Asgerkaan ollut koskaan ollut mikään ääliö. Mutta mies oli tottunut siihen, että hänen onnensa nousi ja laski, ja hän alistui rauhallisena nykyiseen häviöönsä. Lapsen kohtalo näytti sentään kovin huolestuttavan häntä.
Olav katsoi arkulla istuvaa tyttöstä ja ojensi hänelle kätensä:
»Tulehan tänne, pikku Bothild, sinusta tulee minun kasvattityttöni — meidänhän pitää vähän jutella yhdessä.»
Lapsi istui hiljaa kuin hiiri ja vieraan jutellessa hänelle hän painoi silmäluomensa alas — hänen silmäripsensä olivat pitkät ja mustat. Hän oli vähän suurempi Ceciliaa — kuusivuotias, sanoi hänen isänsä.
Olav huomasi, että hän oli mitä kaunein lapsi, vaikka olikin Asgerin näköinen. Hänellä oli leveät kasvot, kuten isällään, matala, leveä otsa, silmät toisistaan kaukana, leuka neliskulmainen, mutta hänen ihonsa oli häikäisevän kaunis ja otsa, jota kaksi paksua, rinnalle riippuvaa, punaisen ruskeata palmikkoa reunusti, oli maidonvalkoinen. Kun hän vilkaisi nopeasti Olaviin, näkyivät taivaan siniset silmät. — Olavia saattanut maallikkoveli oli pistänyt tytön käteen suuren omenan ja nyt hän istui pitäen sitä kaksin käsin helmassaan eikä ollut sitä edes maistanutkaan — hän oli siinä niin hiljaisen ja aran näköinen kuin ymmärtäisi, miten hyljätty ja ilman ystävää hän oli maailmassa.
Olav ei ollut milloinkaan pitänyt omenan tuoksusta, se oli hänen mielestään äitelä ja inhoittava — ja nyt se sekaantui sairaan ja vuodeolkien ja inhoittavien, hikisten villavaatteitten hajuun. Ja liikkumaton, surullinen lapsi herätti Olavin sydämessä selittämättömän hellyyden ja tuskan tunteen. Hänen sielussaan tulvailivat varjojen tavoin muistot kaikesta siitä, mitä hän oli kokenut nuoruudesta, jota ei kenkään suojellut, vaan joka oli loppunut ennen aikojaan; ja kaikki, mitä hän oli omista lapsistaan ajatellut, jos he joutuisivat turvattomiksi, ja lapsesta, jonka isä hän oli, mutta johon hänellä ei milloinkaan olisi isän oikeuksia. Hän nousi, meni pikku tytön luo ja hyväili pehmeätä, viileätä lapsen poskea.
»Etkö sinä katsokaan minuun, Bothild — minä tahdon sinun parastasi. Minulla on kotona tytär, Cecilia — nyt teistä tulee kasvatus-siskot ja elätte yhdessä — Mitä sinä siihen sanot?»
Bothild liukui äänettömästi arkulta ja pujahti Olavin käden alitse.
»Minä tahdon olla sinun luonasi, isä kulta», hän sanoi haikeasti.