Olav otti hänen omenansa maasta ja ojensi sen hänelle.
Asgerin pienet, kirkkaansiniset silmät avautuivat kuin kovassa tuskassa; hänen äänensä sointu oli avuttoman heikko:
»Sinä et saa pahastua, Olav-veikko. Minä olen hoitanut tätä tytärtäni enemmän kuin olisi ollut tarpeellista.» Hän kietoi kätensä tyttösen ympärille, painoi hänen pienen, tumman päänsä kainaloonsa. »Älä pahastu tästä —»
»En, en.» Olav istui vuoteen laidalla ja katseli syrjään. Hänen oli paha olla sääliessään isää ja tytärtä.
* * * * *
Kuukauden päästä Olav sai sanan Asger Maununpojan kuolemasta, mutta hän ei päässyt ennen joulua hakemaan vanhusta ja lasta. Apotti kertoi, että vainajan omaisuus oli takavarikoitu, mutta että Märtta Birgerintytär oli koonnut arkkuunsa aikamoisen määrän irtainta. Koska Asger oli aina eläessään osoittanut olevansa munkkien ystävä, ehdotti apotti, että ellei Olav mielellään ottaisikaan köyhää lasta luokseen, hän kyllä kirjoittaisi Osloon Groa rouvalle ja pyytäisi häntä ottamaan Bothildin Jumalan nimessä — tyttönen sopisikin parhaiten nunnaksi, sillä hän oli lempeä ja hiljainen, herttainen lapsi. Olav kiitti, mutta hän sanoi luvanneensa vainajalle olla Bothildille isänä.
* * * * *
Tullessaan apotin luota Olav oli kompastua lapseen — tämä oli solassa polvillaan leikkimässä kivillä. Oli kolea, tuulinen ilma ja solaan tuprutti lumiräntää; Olav jutteli tytölle ja pyysi häntä nousemaan. Bothild ei vastannut, mutta totteli heti. Olav tarttui hänen käteensä; se oli jääkylmä, ja hän hieroi lapsen käsiä omiensa välissä. Hänellä oli jotain asiaa veneelleen ja hän kysyi, lähtisikö tyttö hänen kanssaan. Bothild nyökäytti ja Olav talutti häntä.
Pikku kätönen lepäsi niin turvallisena hänen kourassaan että hän tuli vallan liikutetuksi; jos hän tarttui Cecilian käteen, nykäisi tämä sen heti pois; Cecilia ei osannut kävellä hiljaa aikuisen rinnalla. Mutta hän ei saanut kasvatiltaan mitään muuta irti, kuin hiljaisen kyllä ja ei.
Hän vei Bothildin jälleen kanssaan vierastupaan ja istuutuessaan tulen ääreen kuivaamaan vaatteitaan hän nosti lapsen syliinsä. Tyttönen istui siinä, nojasi päätään hänen rintaansa; hänen tukassaan oli suloinen tuoksu. Olav kohotti hänen päätään ja suuteli häntä suulle — silloin hän tunsi pehmeitten lapsen huulten liikahtavan — lapsi vastasi suuteluun. Lämmin virtaus tulvahti hänen lävitseen.