Olav oli tyytyväinen uuteen emäntään. Hän pääsi nyt huolehtimasta muista kuin omalle alalleen kuuluvista toimista, ja vieras näkyi olevan Ceciliallekin hyvä.
Galfrid Rikardinpoika oli Olaville jonkin verran velkaa ja nyt hän tarjosi sen suoritukseksi hyvän naarashaukan — Galfrid oli ostanut sen keväällä eräältä islantilaiselta, mutta hän ei ymmärtänyt paljon mitään haukkametsästyksestä ja halusi päästä siitä eroon. Olav tiesi ennestään, että Hestvikenissä oli vaikea pitää lintuja, niin että ne säilyisivät hengissä talven yli, eikä hänellä ollut nykyisin ainoatakaan hevosta, joka olisi pystynyt sellaiseen metsästykseen. Mutta hän ei sittenkään voinut hillitä haluaan omistaa lintu. Hän ratsasti se mukanaan joinakin aamuina niin kauan kuin maa oli lumeton. Useimmiten se pyydysti vain metsäkanoja, mutta joskus häntä onnisti ja hän näki sen ajavan haarahaukkaa. Kun hän sitten palasi kotiin innostuneena ja haltioissaan suurenmoisesta näystä, ilmataistelusta, sai Eirik runsain mitoin nauttia isän hyvästä tuulesta. Pojan jutellessa, miten hän keväällä ottaa kiinni haukan poikasia ja kasvattaa niitä metsästyshaukoiksi, Olav naurahti — se ei ole niinkään helppoa tottumattomalle, mutta hän oli yritellyt sitä omassakin nuoruudessaan ja hän lupasi auttaa Eirikiä parhaansa mukaan. Pojan tehtäväksi jäi hiekan tuonti sisään ja linnun alustan puhtaana pito; isä opetti häntä puuhailemaan linnun kanssa, pujahuttamaan hilkan sen yli ja sitomaan sen nilkan. Lintu yhdisti miehen ja pojan hyviksi ystäviksi.
Sitten haarahaukat muuttivat pois ja lunta satoi. Olav oli pannut kamariin orren haukalle ja ripustanut sinne tilkkuja pesäksi. Öisin, kamarin seinien vetäytyessä huurteeseen ja peiton muuttuessa hänen hengityksestään härmäiseksi, hän makasi kuunnellen liikkuuko lintu. Hän oli huolissaan sen voinnista, ettei se tulisi kevääksi käyttökelvottomaksi. Hän koetteli sen nilkkoja ja tarkkaili sen syömistä. Hän iloitsi kuitenkin sanomattomasti tällaisen aarteen omistamisesta, joka oli niin ylpeä ja raisu, mutta samalla niin heikko ja hento. Hän nautti sen painosta käsiselällään, hän kantoi sen valoon ja tarkasteli sen hienoja piirteitä, harmahtavaa kaulusta ja vaalean ruskeita juovia, jotka loistivat sen valkoisista höyhenistä. Öisin pakkasen vaimentaessa kaikki hajut hän oli kuitenkin tuntevinaan sen voimakkaan petolinnun hajun ja hän kaipasi kevättä ja iloitsi siitä, niinkuin ei ollut tehnyt moneen aikaan.
— Hirvet olivat paenneet paikkakunnalta parin suuren susitalven jälkeen.
* * * * *
Mitä pitemmälle uusi vuosi kului, sitä useammin Olav huomasi, ettei talossa ollut sopua, sillä Eirik vastusti Märtta rouvaa. Olav suuttui, sillä hän kaipasi rauhaa — hän torui poikaa ankarasti, mutta poika ei näyttänyt ottavan totellakseen. Olav oli varma siitä, että vika oli Eirikissä — eihän niin kunnioitettava nainen, kuin Märtta Birgerintytär oli, voinut odottaa Hestvikenin pojan käyttäytyvän raa’asti ja tyhmästi kuin mikäkin tomppeli.
Eirik ei ollut ennen kiinnittänyt suurestikaan huomiota pikku siskoonsa. Mutta hän ei ollut myöskään milloinkaan häntä kiusannut — kun hän joskus kääntyi hänen puoleensa, tapahtui se tavallisesti ystävällisyyttä osoittaen tai hän auttoi tätä leikeissä. Nyt sekin muuttui; hän oli lakkaamatta pikku tyttöjen kimpussa, näykki heitä ja oli mielissään, kun Cecilia suuttui ja sähisi kuin haukan poikanen. Toinen ryömi vain surkeana poikaa pakoon nurkkaan.
Olav tuli eräänä iltana ulkoa; hän jäi eteiseen hetkiseksi etsimään arkkua, jossa hänen nuolenvartensa, nuolensa ja sulat olivat — hän aikoi sinä iltana panna lintunuolensa kuntoon. Hän liikkui hiljaa ja ääneti, kuten hänen tavakseen oli tullut viime vuosina, jolloin hänellä oli ollut niin paljon pohtimista — hän oli alkanut vihata hälinää.
Tuvasta kuului lasten ääniä — Eirik nauroi ja Cecilia oli vihainen. Olav kurkisti sisään. Cecilia istui lieden ääressä pienellä, kolmijalkaisella, omalla jakkarallaan. Vanha Tore renki oli tehnyt sen hänelle. Hän istui pidellen kaksin käsin jakkaran laidasta ja tenäsi jaloillaan lattiaan. Hänen huulensa olivat mytyssä ja silmät tuijottivat pyöreinä palloina — valkuaiset olivat melkein yhtä siniset kuin silmäterät — hän muistutti pientä, valkoista, vaanimassa olevaa kissanpoikaa. Hänen takanaan seisoi Eirik, jalka jakkaran alla keinutellen sitä — Cecilia pani vastaan koko painollaan.
Olav nouti sisästä lyhdyn. Eirik läksi sisarensa luota, mutta tuskin isä pääsi eteiseen, kun hän alkoi jälleen. Hän heilutteli punaista lettinauhaa — laski sen sitten lattiaoljille. Cecilia koetti olla nokkela, mutta Eirik oli nokkelampi, nauraen hän heittäytyi syrjittäin jakkaralle.