Sisko ponnahti pystyyn ja iski molemmat kätensä pojan tukkaan. Hän ravisti ääneti; Eirik nauroi ja keikutti tyttöä edestakaisin, kunnes toinen suistui liedelle, ojensi kätensä vastaan ja kosketti vielä hehkuvaa halonpäätä. Silloin hän päästi huudon ja ryntäsi veljensä kimppuun, sylki hänen jälkeensä, niin että kuola valui pikku leukaa myöten.
Olav astui sisään, tarttui lujasti Eirikin käteen ja väänsi sitä — poika oli tarttunut Cecilian tukkaan, kun tyttö yritti häntä purra. Isä nosti tytön syliinsä:
»Sinä näyt olevan pikku tyttöjen kanssa tukkanuottasilla —»
»Hän tarttui ensin minun tukkaani —»
»Niinkö se olikin!»
Eirik karahti tulipunaiseksi. Cecilia muisti polttaneensa kätensä ja alkoi itkeä surkeasti. Olav hyvitteli tyttöä, etsi kalanmaksaa ja voiteli sillä palaneen paikan. Bothild tuli piilostaan esille katselemaan.
Olav oli iloinen saadessaan pitää vähän aikaa Ceciliaa sylissään ja toisen tytön nojaamassa polveensa. Eirikiä hän ei ollut näkevinään. Mutta Märtta-rouvan ja Ragnan tullessa sisään ruokaa tuoden ja Märtan kysyessä mitä oli tapahtunut, Olav vastasi vain: »ei mitään.»
Silloin Cecilia nosti päätään isän povelta:
»Eikö Eirikin nyt ole annettava minulle minun hevoseni, isä?»
»Tietysti on hänen annettava sinun hevosesi.»