»Ei se ole hänen hevosensa», sanoi Eirik, lehahtaen jälleen punaiseksi.
Silloin Märtta-rouva tarttui asiaan:
»Minä annoin pikku tytölle pienen puuhevosen, jonka minä löysin Eirikin vuoteesta pannessani jouluksi olkia. Nyt ovat lapset riidelleet siitä kaksitoista viikkoa —»
Olav hymyili ivallisesti:
»Onko se hevonen sellainen aarre, Eirik, ettet sinä voi suoda sitä sisarellesi?»
»On», Eirik vastasi uhmaten. »Äiti vuoli sen minulle, kun minä olin pieni.»
»Silloin on sinun annettava se Eirikille», Olav virkkoi. »Kyllä sinä saat puuhevosia niin paljon kuin haluat.»
— Illallisen jälkeen tuli Eirik isän luo kysyen, saisiko hän auttaa häntä nuolien teossa. Olav vastasi myöntäen. Kerran kun ei Eirik tahtonut saada sulkia pysymään paikallaan, Olav pysäytti työnsä, katsoi häneen ja virkkoi:
»Etpä sinä ole erittäin kätevä.»
Se ei ollut totta; Eirik oli nopea ja reipas, tässä varressa vaan oli vika, sulkien reiät olivat liian matalat.