* * * * *
Eräänä päivänä, jonkin aikaa myöhemmin, isä ja poika olivat aittojen luona panemassa lintuja säilöön, Olav nylki, Eirik avasi rinnan, pani tiinuun ja suolasi. Olav kuivasi käsiään tuon tuostakin takinliepeeseen; Eirik olisi mielellään tehnyt samoin, mutta suola kirveli hänen haavoittuneita, ajettuneita käsiään, niin että kun hän vain koskettikin karkeata villaista, koski kipeästi.
Etelätuuli ulvoi aitan seinustalla ja vähän väliä sadekuuro sataa rapisi. Lattian alla solisi ja loiskutteli meri, viilteli jäälevyjä ja särki niitä kallioita vastaan. Paha ilma oli tulossa Eirik oli sanomattoman iloinen saadessaan olla täällä kahden kesken isän kanssa ja häntä auttamassa.
Haakon-kuningas tuli Elvenista pohjoiseen Tunsbergiin heti pääsiäisen jälkeen. Vuonon rantamilla huhuttiin, että rauha oli solmittu Tanskan kuninkaan kanssa kahdeksi vuodeksi. Ihmiset tulivat iloisiksi, sillä ensimmäiset huhut kuninkaitten kohtauksesta kertoivat kuningas Haakonin aikoneen keväällä hyökätä Tanskaan entistä suuremmalla laivastolla.
Olav vain ei tuntenut iloa touontekoon ryhtyessään. Tuntui tukalalta ajatella kesää Hestvikenissä. Hän ei mietiskellyt mitä varten päivät nyt tuntuivat paljon tyhjemmiltä, kun hän vihdoinkin vapautui siitä tuskasta ja huolesta, minkä aina sairasteleva vaimo aiheutti. Aika oli silloin tuntunut hänestä pitkältä; nyt se kyllä kului nopeasti — ja sittenkin täytti hänen mielensä ainainen levottomuus. Hänestä tuntui, kuin hän olisi myynyt sielunsa ja hänet olisi petetty maksussa.
Täällä lahden poukamassa, mäen töyrämällä kohoavassa talossaan puuhaileminen — kalastusveneissään merelle lähtö, maassa raataminen, myllymatkat ja käynnit Saltvikenissä — hän ei ollut kaiken tämän vuoksi vaientanut loppujen lopuksi ääntä, joka oli häntä niin kauan kehoitellut ja vaatinut. Koko se sielun salainen taistelu, joka oli kahdentoista vuoden aikana täyttänyt hänen elämänsä, oli kuin hänen ja erään toisen kutoma kangas. Ja hän oli tehnyt kuin tekee nainen, joka irroitettuaan kangaspuista kutomansa kankaan, käärii sen kokoon ja kätkee sen lukittuun arkkuunsa. Olavista tuntui kuin hän olisi heittänyt avaimen mereen.
Mutta hän ei ollut tehnyt niin päästäkseen näille rauhallisille päiville. Hän oli unohtanut kokemuksensa Englannissa ja siellä ajattelemansa ajatukset niin tyystin, että hänestä itsestäänkin tuntui mahdottomalta voida siten unohtaa. Mutta kaukaa häämöitti sentään muisto jostakin, joka oli aiheuttanut ratkaisun: sen herätti urhojen laulu ja hänen lyhyeen, raikkaaseen maanpaossa vietettyyn nuoruuteensa sekaantunut suolaisenimelä veren maku, ja hän muisti taistelun nautinnon — oli eläviä, lihaa ja verta olevia vihollisia, ryöväreitä, jotka tarttuivat puukkoon pilkkopimeässä. Hänet oli ikäänkuin näillä lahjottu — suurtahan se ei ollut, mutta siinä oli kylliksi johtamaan hänet ratkaisuun sinä hetkenä, jona hän oli toden teolla ja ainiaaksi luopumaisillaan Jumalasta, koska sen, josta kerran oli tullut pakolainen ja petturi, oli niin vaikeata palata oikean isäntänsä sotalipun alle. Kolmekymmentä hopeapenninkiä oli liian pieni omaisuus houkuttelemaan Juudasta. Siihen kyllä johti Neitsyt Marian niiden matkarahojen hoito, joita hänen olisi ollut tehtävä tili.
Ja Olavin valtasi tämä tunne joskus kevään kuluessa. Hän seisoi kalpeana ja äärettömänä kaartuvan iltataivaan alla, joka kellersi vaarojen yläpuolella vuonosta länteen; vedenkalvo liikehti hänen edessään rauhatonna ja harmaana; pimenevillä rantamilla meri lauloi yksitoikkoista lauluaan. Olav peseytyi pirtin oven edessä olevassa soikossa. Tekipä hän mitä tahansa — kaikki hänen päivätyönsä alkoivat ja päättyivät siihen, että hänen oli poljettava pihapolkuja edes takaisin, kavuttava sisään ja painuttava kamariinsa nukkumaan. Hänet valtasi äkkiä kiusaus tehdä Juudaksen tavoin — hänestä oli niin hiton vastenmielistä mennä muitten joukkoon.
Talvella huhujen levitessä sotaretkestä Olav oli luvannut kevään tullen ottaa Eirik kerallaan laivaan. Ja niin kauan kuin kaikki luulivat retkestä tulevan täyttä totta, Eirik touhusi mitä kaikkea hän ottaa mukaansa, ja hän yritteli harjoitella aseitten käyttöä. Mutta kun sitten tulikin tieto rauhan säilymisestä, tuli Eirikille entistä kiireempi, ja nyt hän selitteli, että jos ja jos —, niin —. Olavia suututti, kun hän kuuli pojan siitä sohisevan.
Olavia harmitti myös Eirikin ainainen laulunjurina. Se ei ollut kiusannut häntä niin paljon Eirikin pienenä ollessa, pojalla oli silloin ollut kirkas, suloinen ääni. Mutta nyt hänellä oli äänenmurros ja siitä huolimatta hän lauleli se ei kuulunut kauniilta —.