Olav lähetti Eirikin eräänä heinänkorjuupäivänä, päivällisen maissa, kotoa noutamaan kantoköyttä. Sitä kesti odottaa — ukkonen jyrähteli Hudrheimin kukkuloitten yllä, ihmiset häärivät saadakseen heinät kuivina katokseen, ja Olavia suututti yhä enemmän kulkiessaan ja kanniskellessaan heiniä sylissään. Hän läksi kotiin juoksujalkaa.
Cecilia oli pihalla palloa heittämässä; hän heitti pallon aitan seinään, otti sen kiinni yhdellä kädellä — toinen pikku käsi heilui vapaana samassa tahdissa; aina palloa heittäessään hän nosti suloisesti vaaleata päätään. Bothild istui katsellen.
Samassa Eirik juoksi sisarensa ja seinän väliin ja nappasi pallon. Hän juoksi takaperin pitkin mäkeä heitellen palloa ilmaan ja ottaen kopin, Cecilia yritti perässä koettaen tavoittaa sitä. Eirik oli väliin heittävinään sen hänelle: »Ota, ota, ota nyt —», mutta hän vain kiusasi toista. Samassa hän heitti sen katon yli.
Silloin hän näki isän. Hän sieppasi mäellä viruvat köydet ja ojensi ne hänelle.
»Etkö sinä olisi löytänyt mistään vielä mädempiä —-»
»Eivät nämä ole mätiä, isä kulta», vastasi Eirik varmasti.
Olav painoi jalkansa vyyhteen, nykäisi ja heitti köydenpätkät pois.
Eirik aikoi kääntyä aittoja kohti, mutta isä käski lyhyesti:
»Hae siskosi pallo —», hän läksi itse etsimään ehjää köyttä.
Aitassa oli yhtä ja toista sekaisin. Olav asetti kaikki paikoilleen ennenkuin läksi ulos. Hän seisoi käärimässä köyttä vyyhdille, kun hän kuuli maitohuoneen luota melua Märtta oli antanut pikku tytöille kermakehlon nuoltavaksi. Mutta Eirik toppasi sinne myös nuolemaan. Märtta tarttui häneen ja työnsi pois. Eirik huusi kiukuissaan: