Olav tiesi vanhastaan Eirikin voivan aina teurastuspäivinä pahoin — mutta kukapa niistä pitää —. Ja poika oli aina yhtä saamaton ja avuton, kun hänen piti käsitellä teurastuseläimiä; eikä sekään yhtään parantanut asiaa, vaikkakin hän koetti peitellä vastenmielisyyttään sopimattomalla vallattomuudella ja joutavalla leikinlaskulla —.
Väki tuli takaisin. He eivät luulleet löytävänsä sikoja ennen päivän koittoa. He kiroilivat hukkaan mennyttä aikaa.
Mutta tunnin kuluttua palasivat Arnketil ja Eirik mukanaan toinen sioista — se oli juossut nietokseen. Olav palasi sisään ja paneutui tuvan penkille pitkälleen — oli sellainen tapa, että isännän oli pysyteltävä poissa siantaposta, eikä hän saanut tulla pihalle ennenkuin toi tullessaan oluthaarikassa tappojuoman. Hän makasi kuunnellen sian kovaa vinkumista — tänään kestikin sanomattoman kauan ennenkuin siitä henki läksi.
Ulkona oli jo päivä, sumu levisi harmaana ja kalseana, kun Olav läksi Arnketilin kanssa kotoaan. Ulkopuolella oli lumessa sian ruho kahtena palana.
Kodan seinustalla seisoi Eirik ja Aasta, talon pikku piika; he seisoivat ja pesivät käsiään vesitiinussa, nauroivat ja roiskuttivat vettä toistensa päälle. Eirik ei sumun vuoksi nähnyt isää, vaan heittäytyi tytön kimppuun ja yritti kuivata käsiään tämän mekkoon — hän ei suinkaan käyttäytynyt oikein soveliaasti. Aasta huusi, mutta ei sentään erittäin innokkaasti pyrkinyt pakoon pojan tunkeilevaisuutta ja Eirik sai kätensä hänen mekkonsa alle —.
Samassa silmänräpäyksessä Olav tarttui poikaa niskaan ja heittää sinkautti hänet kauas. Eirik näki vilaukselta isän kasvot, ne olivat vihasta harmaat ja raivoisat — samassa hän sai nyrkin iskun leukaperiinsä, niin että hän suistui maahan, isä tarttui häneen uudelleen, ravisteli häntä ja heitti niin, että hän keikahti hankeen selälleen pitkin pituuttaan.
»Mene tiehesi, senkin viheliäinen narttu», sanoi Olav Aasalle — tämä seisoi hölmistyneenä. Tyttö pujahti pois. »Ylös —!» Olav potkaisi Eirikiä jalallaan.
Eirik nousi ja jäi pökerryksissä seisomaan isän eteen.
Olav virkkoi matalalla, vihasta vapisevalla äänellä:
»Luuletko sinä saavasi sillälailla menetellä isäsi talossa — tytön kanssa — keskellä kirkasta päivää ja ihmisten nähden — kuin rakkikoira!»