Eirik lensi tulipunaiseksi. Hänkin vapisi raivosta:
»Se ei ole totta — se oli vain — leikkiä —» häntä alkoi harmi itkettää ja hän huusi:
»Kyllä kai minä saan telmiä täällä jonkun tytön kanssa, ilman että sinun tarvitsee ajatella sellaista — että minä tekisin hänelle, kuten sinä teit Torhildille —»
Hän nosti kätensä estääkseen lyöntiä — Olav paiskasi hänet maahan, heittäytyi hänen päälleen, survoi polvin poikaa, joka makasi verisellä hangella, eikä lopettanut ennen kuin hän huomasi ruumiin lakkaavan vastustamasta. Eirik makasi velttona, kasvot puoleksi lumeen kääntyneinä, kun Olav vihdoin nousi ja lähti hänen luotaan..
Vanha Tore oli seisonut ja katsellut kun Olav kuritti poikaa. Nyt hän polvistui likaiselle lumisohjulle ja alkoi puuhailla tiedottomana makaavan pojan kanssa.
Päivällä löydettiin se syöttösika, jonka Eirik oli aamulla laskenut irti. Se makasi eräässä kuopassa, ulkohuoneitten takana kuolleena. Olav kohautti olkapäitään kun hänelle tultiin onnettomuudesta ilmoittamaan. Hän puri hampaansa yhteen: hän ei ollutkaan kurittanut aamulla Eirikiä liian lujasti.
Sinä päivänä ei kukaan nähnyt Eirikiä — siihen ei sen enempää kiinnitetty huomiota, kaikilla näet oli kiire. Vanha Tore yksin oli nähnyt Olavin lyövän poikaa. Muut kyllä huomasivat, että isän ja pojan välillä oli taaskin epäsopua, mutta sitähän oli usein. —
Mutta pimeän tultua, kun Olav tuli sisään, joku seisoi eteisessä; sitten se seurasi isäntää tyhjään tupaan ja sulki oven perästään. Eirik oli siinä. Liedellä tuikutti jokin halko — sen heikossa loimussa Olav näki, että pojan kasvot olivat haavoilla ja turvoksissa.
Olav istui penkille. Pöydällä oli leipää ja höyryävän kuumaa pylsyä. Mies haukkasi ruokaa, puri ja söi hitaasti — mutta Eirik jäi seisomaan pimeään suorana ja äänettömänä.
»Mitä sinä tahdot?» kysyi isä vihdoin vastahakoisesti.