»Minä en luule, että sinä itsekään uskoit mitä sanoit —», Eirik sanoi sen niin rauhallisesti ja tyynesti, että isä ihmetteli — ja samalla tunsi pientä ahdistusta — hän ei ollut milloinkaan kuullut pojan puhuvan sillä tavoin. »Oliko sinusta pahasti tehty, jos vähän tartuinkin tyttöön — silloin sinä et ole kovin järkevä, isä. Mutta minua kohtaan sinä olet harvoin järkevä ja oikeudenmukainen.»
Olav työnsi ruuan syrjään. Hän istui suorana penkillään — hänen sydäntään kouristi jännitys — ja sitten hänet valtasi selkeä tunne, joka ikäänkuin tunnusti erehtyneensä: Eirik oli oikeassa.
Poika odotti hiukan. Sitten hän jatkoi kuten äskenkin:
»Oikeastaan tuntuu siltä, kuin sinä olisit hyökännyt vihassa päälleni, isä.»
Mutta kun mies yhä istui penkillä liikahtamatta, Eirik jatkoi, mutta kiivaammin, paremmin entisensä kaltaisena:
»Sinä kohtelet meitä siten, että voisi luulla sinun vihaavan omia lapsiasi. Sinä et osoita pojallesi vähääkään arvonantoa etkä kunnioitusta — sinä kohtelet minua kuin lapsipahaista — minähän käyn jo kuudettatoista —!» Ääni oli nyt muuttunut, se oli huutava.
»Kyllähän minä käsitän sinun niin ajattelevan», isä virkkoi.
Ja hän lisäsi hetken kuluttua, äänessä ivan väre:
»Sinä oletkin, Eirik, vielä liian nuori arvioimaan omaa arvoasi.»
Poika kääntyi ja läksi ulos.