Eirik oli jo kiivennyt vuoteeseen vällyjen alle — niin ainakin näytti — kun Olav tuli illalla sisään maata pannakseen. Pikku tytöt nukkuivat jo eteläisessä vuoteessa, Märtta puuhaili vielä kodassa. Mutta seuraavana aamuna, kun Märtta rouva aikoi herättää Eirikin, huomasikin hän vuoteessa olevan vain käärön vällyjen alla.
Kun hän sitten veti vanhan vaipan esille, tuli siitä näkyviin lastuja ja olkia. Märtta suuttui — hän luuli pojan vain kiusoitelleen häntä. Olav seisoi vieressä ja näki sen — ensin hänet valtasi pelko — tarpeeton, lisäsi hän heti itsekseen; hän kääntyi harmistuneena: sellaisia lasten hullutuksia. Poika ei ollut yöllä vuoteessaan, hän tahtoi luultavasti näyttää pahastumisensa; mutta mokomakin kapine, tuollainen käärö! Sitten hänen mieleensä välähti: mutta jospa hän onkin mennyt Aastan luo, uhmatakseen — no, jos niin on, silloin hän saisi sellaisen kurituksen, jollaista ei olisi koskaan edes uneksinut.
Kysyä hän ei tahtonut. Mutta keskipäivällä koko talo tiesi, ettei Eirik ollut kotona.
Veneet olivat kaikki kotona ja hänen hevosensa oli tallissa. Tänään oli samanlainen sakea sumu kuin eilenkin — oli turhaa alkaa etsiä poikaa, eikä Olavilla ollut ketään, jonka olisi voinut lähettääkään. Mutta hän pohti, minne Eirik olisi saattanut lähteä — Rynjuliin tai Skikkjustadiin tai ehkäpä Jørund Rypan luo?
Yöllä alkoi tuulla etelästä ja samalla rupesi satamaan. Päivällä olivat kaikki maat kirkkaalla iljanteella, ilmassa kuului meren ja metsän pauhu ja kohina.
Olav ei ollut vielä maininnut väelleen; sanaakaan tapauksesta. Märtta rouva yritti siihen tarttua, mutta hän lopetti sen lyhyeen.
Tuon tuostakin hänet valtasi hätä. Ei suinkaan poika ollut sitä ottanut niin, että hän — tuskinhan hän nyt sentään oli lähtenyt pois kokonaan yön selkään sellaisessa sumussa. Hänen mieleensä johtui ajatuksia, joita hän koetti karkoittaa tiehensä. Sehän olisi mahdotonta —. Hänellä oli asiaa veneilleen — rohkaisi mielensä, kurkisteli ranta-aittojen ja sillan alle, kulki jonkin matkaa lahden rantaa — ja yhä vain hoki itsekseen, että Eirik on Rynjulissa; — hän oli aina ollut Unan lemmikki —.
* * * * *
Sunnuntaina hän tapasi kirkolla sekä rynjulilaiset että skikkjustadilaiset. Messun jälkeen hän antautui keskusteluun Jørund Rypan omaisten kanssa. Hän huomasi heti, etteivät he tienneet Eirikin karkaamisesta mitään.
Hän meni papin asuntoon. Siellä oli ollut paljon kansaa juttelemassa papin kanssa — ja messu oli tänään päässyt alkamaan hyvin myöhään, sillä tiet olivat pahan ilman jälkeen melkein pääsemättömät. Sira Hallbjørn ei ollut saanut vielä suuhunsa kuivaa enemmän kuin märkääkään — pitkästä paastosta hänen nenänsä oli vallan valkoinen.